Etsin Jumalaa, löysin syntiä

Etsin Jumalaa, löysin syntiä

"Kumpikohan vituttaa tuota isää enemmän, se että katsoo sen vaimoa vai tytärtä?"

Ja sitten ei muuta kuin auton takaluukku auki parkkipaikalta pois. Hyvät pojat, hyvin keskitytty. Tien päällä vietetyt päivät alkavat näkyä, mutta eipä hätää. Kuski rattiin ja muille käteen aamubisse, sillä jälleen on yksi vapauden sävyttämä ajopäivä edessä. 

Tiedän jo nyt, että oravanpyörään palaaminen tulee olemaan hyvin, hyvin vaikeaa.

Päivän ensimmäinen kohde oli Zion, joka on liene saanut nimensä raamatullisista maisemistaan. Eroosion veistämiä kallioita, vehreitä laaksoja ja huippuna muutaman metrin leveä kanjoni, jota reunustaa yli 600m korkeat seinämät. On sanomattakin selvää, että paikka oli vaikuttava, vaikka muista luonnonpuistoista poiketen omalla autolla liikkumista olikin rajoitettu ja jouduimme turvautumaan hieman epämukavaan turistibussiin. Kävimme tekemässä kolmen tunnin vaelluksen kanjonissa ja virtaavassa vedessä kahlaaminen ja kivien päällä taiteilu oli varsin hyvää vaihtelua autossa istumiselle. Päivä oli vasta kääntymässä iltapäivän puolelle ja luonnon silmäkarkkia oli jo tarjoiltu yllinkyllin. Tämä oli kuitenkin vasta alkua.

Monument Valley sijaitsee intiaanireservaatin alueella ja sitä ei voi olla huomaamatta. Kaikkialta huokuu juuriltaan repäistyjen ihmisten kärsimys ja hukassa olevat ihmiset vaeltavat marketeissa ja pikaruokaloissa, vailla minkäänlaista toivoa paremmasta huomisesta. Kuvaavin ja raadollisin tilanne kahden kulttuurin törmäyksestä oli erään marketin kassalla, jossa n.90-vuotias intiaaninainen puhui kassaneidin kanssa Navajoa ja yritti epätoivoisesti muistella luottokorttinsa pin-koodia. Nainen näytti siltä että hän asuu vieläkin paikallisessa majassa ja kädessä oleva Visa, sekä kysyvän hämmentynyt ilme loi tilanteeseen säälittävän kontrastin. Navajot yrittävät vieläkin epätoivoisesti pitää kiinni kulttuuristaan ja moni puhuukin Navajoa ensimmäisenä kielenään. He ovat kuitenkin pudonneet kahden eri maailman väliin, saamatta otetta kummastakaan.

Monument Valley on kiistatta tämän mantereen vaikuttavin näky ja yllättävästi sen ympärille rakennettu turistikehys on hillitty. Ihmisiä ei ole kuin kourallinen ja luonnon annetaan puhua puolestaan. Ja mikä maisema se onkaan. Jopa yli 300m korkeat taivaisiin kurottuvat kivipaasit työntyvät läpi silmänkantamattomiin ulottuvan laakson pohjalta ja auringonlaskun värjäämä tulipunainen sävy maalaa maisemaa, jota ei voi käsittää. Se lyö ilmat pihalle, pakottaa rauhoittumaan ja vetämään syvään henkeä. Tämän lähemmäksi uskonnollista kokemusta kaltaiseni pakana ei voi päästä.

Otimme paikallisen majoituksen ja joimme viimeisetkin oluet kylmälaukusta. Jokainen mies oli väsynyt, takki tyhjä ja haisi pahalle. Oli aika nukkua kunnon yöunet, eikä unta tarvinnut paljoa houkutella. Jokainen tipahti välittömästi sänkyyn päästyään ja itse olin ainoa joka ei malttanut nauttia unista, vaan heräsin puoli kuuden aikaan ja ajoin takaisin laaksoon. Odotin ihmismassoja, mutta olin lähes yksin nauttimassa auringonnoususta, jota en yritä edes kuvailla. Ajoin alas laaksoon ja otin maisemista irti kaiken. Kultaisten seinämien edustalla vapaasti vaeltavat hevoset olivat jo liikaa, enkä voinut kuin virnistää ja pyöritellä päätäni.

Monument Valleyn aamu oli alkusoittoa viimeiselle suurelle ajopäivälle. Uskolliseksi osoittautuneen Chryslerin suolan ja punaisen hiekan kuorruttama nokka kääntyi kohti Grand Canyonia ja päivän toista suurta näkymää. Superlatiivini on jo käytetty, joten tyydyn toteamaan, että Grand Canyon on yksi niistä paikoista jotka on vain nähtävä ymmärtääkseen mistä on kyse. Eikä sitä kyllä käsitä paikan päälläkään, koska ihmissilmää ei yksinkertaisesti voi hahmottaa tuollaista mittakaavaa. 

Jokunen tunti Grand Canyonin jälkeen oli yksi reissun hetkistä. Olimme juuri lähteneet keskellä aavikkoa sijaitsevalta huoltoasemalta, jossa törmäsimme Louisianasta kotoisin olevaan hillbilly -pariskuntaan, joka oli tulossa romanttiselta hääreissultaan Vegasista. Joimme reissun ensimmäistä x-tiltiä (kofeiinia ja tarpeettoman paljon alkoholia), kuuntelimme junttien sekopäisiä höpinöitä ja seurasimme kun huoltoaseman pitäjä jahtasi haravan kanssa käärmettä, jonka päälle olin astua hetki sitten. Nevada on häiriintyneen absurdi paikka ja lähestyvän Vegasin alkoi jo tuntea. 

Kun autossa soi AC/DC:n Highway to Hell ja pimeä aavikko avautui neonvalojen kyllästämäksi laaksoksi, tajusimme että reissun ensimmäinen osa oli saamassa arvoisensa päätöksen. 6 päivää ja 6000km täynnä toinen toistaan hienompia kokemuksia ja road tripin tuomaa vapautta seurassa, jota parempaa ei ole. Rokki soi, viini virtasi ja synnin kehto lähestyi. Luonto ja aitous oli aika vaihtaa keinotekoiseen pintaan ja viikonloppuun vailla vuorokausirytmiä. 

Tuntui kun matka olisi päättymässä, vaikka se oli todellisuudessa vasta alussa. Reissumme toinen porukka oli juuri laskeutunut Vegasiin ja siinä missä se oli meidän autokunnallemme yhden vaiheen loppu, se oli toisille reissun alku. "Nähdään Vegasissa" realisoitui ja tästä se vastaa alkaa. Seuraavat kaksi viikkoa meitä on yhdeksän.

Viva Las Vegas!