"I set myself an impossible target: Can Tamil-speaking 12 year old children, in a remote South-Indian village, teach themselves biotechnology in english on their own?"
12/8/11
Black and White Portrait of the Homeless
Jos jossain niin siinä näkyy elämän uurteet ja kokemukset. Kuka tietää minkälaisia ihmiskohtaloita noiden kasvojen takaa löytyy..
Linkki.
Linkki.
UK
Paluulento lätäkön tälle puolen sujui mukavasti ja koneessa sai vedettyä sen verran zetoriakin, ettei kuuppa ollut aivan jumissa aksentin vaihtuessa perinteisempään. Heathtrowlla miellyttävå paluumatka vaihtui kuitenkin nopeasti keskivertoa kookkaampaan otsassa, sillä pyöräpussista paljastui raiskattu menopeli. En tiedä millä ja miten, mutta runko oli saatu osin solmuun ja se oli koristeltu näyttävillä naarmuilla. Ilmeisesti TSA oli repinyt pussin auki jenkkien päässä ja heittänyt pehmusteet miten sattuu. Otetaan yhtälöön vielä elämäänsä kyllästynyt rämppäri ja periksiantamaton asfaltti, niin voilá.
Onni onnettomuudessa olin ainoa kuka sai runtua, sillä Antin fillari oli osin ulkona pyöräpussista, mutta silti kunnossa. Aikamme pähkäiltyämme päätimme että Bobi jää kentälle säilöön ja Skotlannin ajelut oli pois laskuista.
Eipä siis muuta kuin vuokra-autoa alle ja nokka kohti pohjoista. Suunnitelmaa meillä ei ollut, mutta konsensuksen päätöksellä päätimme ajaa suoraan Edinburghiin. Perillä odotti myrskytuuli ja vajaan kymmenen asteen lämpötila. Nykin helteissä hemmotellussa ihossa se tuntui vähintäänkin epämiellyttävältä ja kun hostellikin oli mallia halpa (ja täynnä yötäpäivää huutavia teinejä), Edinburghin ensivaikutelma ei ollut ehkä aivan priimaa.
Seuraavana päivänä sää sentään parani hieman vaikka boforia riitti edelleen, joten päätimme että nautimme perinteisen aamiaisen, katsoa Edinburghin linnan ja suunnata suosiolla kohti Isle of Skyeta. Matka oli pitkä ja aikaa rajoitetusti, joten jostain oli tingittävä. Haggiksella höystetty aamiainen ja Edinburgh Castle oli kyllä ehtaa tavaraa, joten edellispäivän reissuväsymys oli tipotiessään. Haggiksen mausta en sano mitään, mutta Jolly Judgen mallasta korostan kovasti!
Isle of Skye sijaitsee jopa omasta näkökulmastaan keskellä ei mitään ja äärimmäisen kaukana. Mutta hyvä niin. Saaren majoitusvaihtoehdot olivat varsin persoonallisia (hyvällä tavalla), eikä ollenkaan kalliita. Siinä missä perinteisemmässä majatalossa sai kuulla pientä vinoilua suomalaisen oluen mausta Kummelista reväistyn isännän suusta, Portreessä muutamalla kympillä sai alleen kolme huonetta ja keittiön (kiitos Mikko!). Ensimmäistä kertaa reissun aikana oli mahdollisuus pysähtyä kunnolla ja se olikin tarkoitus. Samalla myös saatiin pientä draaman poikasta kun kesän reissuissa kertyneet henkilökohtaiset ketutukset purkautuivat sivistyneeksi huutokisaksi, mutta eipä aikakaan kun poikamainen nahistelu jäi Skyen luonnon ja hyvän viskin jalkoihin.
Jos joku on Skyella omaa luokkaansa, niin se on luonto. Saari on täynnä pieniä ja hitaita teitä, mutta hyvä niin, koska silmänruokaa on tarjolla tauotta ja raskaalla kaasujalalla hymy on jatkuvasti korvasta korvaan. En ole itse nähnyt koskaan mitään vastaavaa ja jopa Uuden Seelannin vihreisiin niittyihin tottuneella Antilla oli hymyssä pitelemistä. Ajelimme ympäri saarta ja bongailimme maisemia, sekä piipahdimme Taliskerin tislaamolla. Viskin ystävänä olin tietysti aivan pähkinöinä ja pyörin ympäriinsä kuin pikkulapsi karkkikaupassa. Yli 300€ viskit jätin kuitenkin suosiolla hyllyyn (vaikka teki kyllä mieli ostaa) ja nappasin tuliaisiksi 57 Northia. Voin suositella erittäin lämpimästi.
Kruunuksi Skyelle patikoimme vielä The Storrille, joka on aika surrealistisen kaunis paikka. Aivan kuin jostain konnun ja Mordorin välimaastosta, jossa kauniit vihreät niityt yhdistyvät karuihin ja tummiin kivipatsaisiin. Sarjassamme paikkoja jotka on vain nähtävä että niitä osaa arvostaa niiden vaatimalla tavalla.
Storrin jälkeen oli aika nostaa kytkintä ja tykittää suoraan Lontooseen. Paikalliset tuttavuudet ovat aina kaupunkimatkailun suola ja niin tälläkin kertaa. Tapasimme Lontoossa asuvan kaverini ja kävimme oluella. Perinteisen pubin sijaan meidät vietiin jonnekin valkosipuliravintolaan ja juuri kuin aloin ihmetellä paikan valintaa, niin löysin itseni samaisen ravintolan alakerrassa sijaitsevasta heviluolasta. Pantera soi luvattoman kovaa, hiki ja eritteet puskivat sieraimista sisään ja seinät oli vuorattu steariinillä. Täydellistä, eikä tuotakaan kontrastia olisi tullut koettua ominpäin. Ainakaan selvinpäin.
Osana pakollista turistikierrosta kävimme myös Imperial War Museumissa ja British Music Experiencessä. Ensiksi mainittu oli anniltaan aivan mahtava paikka ja ehdottomasti käymisen arvoinen, mutta BME sen sijaan aivan täyttä kuraa. Paperilla sai odottaa hyvää läpileikkausta musiikin historiasta, mutta itse show oli kyllä jotain aivan muuta. Ei kannata edes harkita.
Kun muut lähtivät aikaisemmalla koneella kotia kohti, jäin vielä hengailemaan päiväksi Lontooseen ja käväisin kaverini kanssa varsin persoonallisella brunssilla. Siinä espressoa siemaillessa tuli kerrattua koettua kesää ja pakko sanoa että se menee kyllä kärkipaikalle allekirjoittaneen elämässä. Balin sukellukset, maastopyöräilyt ja surffailut, rauhallinen kesä Suomessa ja aivan mieletön reissu syksyllä eivät jättäneet kyllä mitään lisättävää. Töihin paluu oli tervetullutta vaihtelua ja lomasta jäi kaikinpuolin aivan mahtava fiilis.
Onni onnettomuudessa olin ainoa kuka sai runtua, sillä Antin fillari oli osin ulkona pyöräpussista, mutta silti kunnossa. Aikamme pähkäiltyämme päätimme että Bobi jää kentälle säilöön ja Skotlannin ajelut oli pois laskuista.
Eipä siis muuta kuin vuokra-autoa alle ja nokka kohti pohjoista. Suunnitelmaa meillä ei ollut, mutta konsensuksen päätöksellä päätimme ajaa suoraan Edinburghiin. Perillä odotti myrskytuuli ja vajaan kymmenen asteen lämpötila. Nykin helteissä hemmotellussa ihossa se tuntui vähintäänkin epämiellyttävältä ja kun hostellikin oli mallia halpa (ja täynnä yötäpäivää huutavia teinejä), Edinburghin ensivaikutelma ei ollut ehkä aivan priimaa.
Seuraavana päivänä sää sentään parani hieman vaikka boforia riitti edelleen, joten päätimme että nautimme perinteisen aamiaisen, katsoa Edinburghin linnan ja suunnata suosiolla kohti Isle of Skyeta. Matka oli pitkä ja aikaa rajoitetusti, joten jostain oli tingittävä. Haggiksella höystetty aamiainen ja Edinburgh Castle oli kyllä ehtaa tavaraa, joten edellispäivän reissuväsymys oli tipotiessään. Haggiksen mausta en sano mitään, mutta Jolly Judgen mallasta korostan kovasti!
Isle of Skye sijaitsee jopa omasta näkökulmastaan keskellä ei mitään ja äärimmäisen kaukana. Mutta hyvä niin. Saaren majoitusvaihtoehdot olivat varsin persoonallisia (hyvällä tavalla), eikä ollenkaan kalliita. Siinä missä perinteisemmässä majatalossa sai kuulla pientä vinoilua suomalaisen oluen mausta Kummelista reväistyn isännän suusta, Portreessä muutamalla kympillä sai alleen kolme huonetta ja keittiön (kiitos Mikko!). Ensimmäistä kertaa reissun aikana oli mahdollisuus pysähtyä kunnolla ja se olikin tarkoitus. Samalla myös saatiin pientä draaman poikasta kun kesän reissuissa kertyneet henkilökohtaiset ketutukset purkautuivat sivistyneeksi huutokisaksi, mutta eipä aikakaan kun poikamainen nahistelu jäi Skyen luonnon ja hyvän viskin jalkoihin.
Jos joku on Skyella omaa luokkaansa, niin se on luonto. Saari on täynnä pieniä ja hitaita teitä, mutta hyvä niin, koska silmänruokaa on tarjolla tauotta ja raskaalla kaasujalalla hymy on jatkuvasti korvasta korvaan. En ole itse nähnyt koskaan mitään vastaavaa ja jopa Uuden Seelannin vihreisiin niittyihin tottuneella Antilla oli hymyssä pitelemistä. Ajelimme ympäri saarta ja bongailimme maisemia, sekä piipahdimme Taliskerin tislaamolla. Viskin ystävänä olin tietysti aivan pähkinöinä ja pyörin ympäriinsä kuin pikkulapsi karkkikaupassa. Yli 300€ viskit jätin kuitenkin suosiolla hyllyyn (vaikka teki kyllä mieli ostaa) ja nappasin tuliaisiksi 57 Northia. Voin suositella erittäin lämpimästi.
Kruunuksi Skyelle patikoimme vielä The Storrille, joka on aika surrealistisen kaunis paikka. Aivan kuin jostain konnun ja Mordorin välimaastosta, jossa kauniit vihreät niityt yhdistyvät karuihin ja tummiin kivipatsaisiin. Sarjassamme paikkoja jotka on vain nähtävä että niitä osaa arvostaa niiden vaatimalla tavalla.
Storrin jälkeen oli aika nostaa kytkintä ja tykittää suoraan Lontooseen. Paikalliset tuttavuudet ovat aina kaupunkimatkailun suola ja niin tälläkin kertaa. Tapasimme Lontoossa asuvan kaverini ja kävimme oluella. Perinteisen pubin sijaan meidät vietiin jonnekin valkosipuliravintolaan ja juuri kuin aloin ihmetellä paikan valintaa, niin löysin itseni samaisen ravintolan alakerrassa sijaitsevasta heviluolasta. Pantera soi luvattoman kovaa, hiki ja eritteet puskivat sieraimista sisään ja seinät oli vuorattu steariinillä. Täydellistä, eikä tuotakaan kontrastia olisi tullut koettua ominpäin. Ainakaan selvinpäin.
Osana pakollista turistikierrosta kävimme myös Imperial War Museumissa ja British Music Experiencessä. Ensiksi mainittu oli anniltaan aivan mahtava paikka ja ehdottomasti käymisen arvoinen, mutta BME sen sijaan aivan täyttä kuraa. Paperilla sai odottaa hyvää läpileikkausta musiikin historiasta, mutta itse show oli kyllä jotain aivan muuta. Ei kannata edes harkita.
Kun muut lähtivät aikaisemmalla koneella kotia kohti, jäin vielä hengailemaan päiväksi Lontooseen ja käväisin kaverini kanssa varsin persoonallisella brunssilla. Siinä espressoa siemaillessa tuli kerrattua koettua kesää ja pakko sanoa että se menee kyllä kärkipaikalle allekirjoittaneen elämässä. Balin sukellukset, maastopyöräilyt ja surffailut, rauhallinen kesä Suomessa ja aivan mieletön reissu syksyllä eivät jättäneet kyllä mitään lisättävää. Töihin paluu oli tervetullutta vaihtelua ja lomasta jäi kaikinpuolin aivan mahtava fiilis.
9/16/11
Bobin viimeinen matka 2/2
10.9
Oli aika vetää viimeiset rallit isossa omenassa, koska seuraavana päivänä koittaisi lähtö takaisin kohti vanhaa mannerta. Matkalla kohti Brooklynia vedimme Manhattanilla vielä kevyen nähtävyyksien bongailun ja nautimme menosta. Nykissä fillaroinnista oli kadonnut jo se vähäinenkin kuumotus ja autojen välissä risteily tuntui luonnolliselta. Paikasta toiseen pääsi nopeasti ja parhaimmat pyörätiet alkoivat jo olla takaraivossa. Ajoimme Brooklynin puolelle luonnollisesti Brooklyn Bridgeä pitkin, eikä sitä ole kehuttu turhaan. Taakse jäävä Manhattanin skyline ja yksi maailman näyttävimmistä silloista on yhdistelmä joka ei jätä kylmäksi. Sillalla on myös erittäin hyvät pyörätiet, joskin jalankulkijat ja erityisesti turistit tuppaavat kävelemään alle. Tuolla saa siis olla hereillä, koska reipasta alamäkeä viilettäessä ei todellakaan tee mieli seistä jarruilla..
Siinä missä Manhattanin keski- ja eteläosissa meno on hektistä, Brooklyn on siihen nähden erittäin rauhallinen, vaikka se onkin New Yorkin väkirikkainta aluetta. Miljöössä on muutenkin sellaista tuttua tyylikkyyttä ja fillarikulttuurikin on voimissaan; Manhattanilla ei juurikaa fiksejä tai sinkuloita näe (maastopyöriä sitäkin enemmän), mutta Brooklynissä trendivehkeitä tulee vastaan vähän väliä. Brooklyn onkin selkeästi New Yorkin isompi versio Kalliosta tai Punavuoresta, paikasta jossa rosoisuus yhdistyy sielukkaaseen kaupunkikulttuuriin.
Ajaessamme kohti Brooklynin fift avenueta, törmäsimme sattumalta keskelle jotain motoristien kokoontumista. Musiikki soi, prätkät olivat näyttäviä ja kuskeilla katu-uskottavuutta enemmän kuin laki sallii. Jokaisella tuntui olevan liivit päällä ja lähes jokainen prätkäjätkä muistutti enemmän jääkaappi-pakastinta kuin normaalikokoista ihmistä. Kevyen henkisen kastraation raiskaamina hipsimme polkupyörinemme karkuun varsin autenttiseen italilaiseen ravintolaan ja vedimme sapuskaa pitkän kaavan kautta.
Lounaan jälkeen käväisimme Green-Woodin hautausmaalla, johon on haudattu yli 600 000 vainajaa ja se on erittäin tärkeä sisällissodan muistomerkki lukuisine sankarihautoineen. Green-Woodin erityispiirteenä on kuitenkin raha ja maine ja se onkin monen entisen suuruuden leposija. Tavalliset hautakivet loistivat paremman väen osassa poissaolollaan ja kuolleita on muistettu lähinnä jumalattoman kokoisilla obeliskeillä, patsailla ja mitä suuremmilla sukuhaudoilla kryptineen. Kaikki oli lähtenyt aivan lapasesta, mutta isolla tyylillä.
Hautojen jälkeen kävimme hakemassa Gorilla Coffeesta hyvyyksiä kotiin viemisiksi ja siellä tuli vedettyä myös reissun kirkkaasti parhaat espressot. Sitten olikin aika taas tehdä pienet detourit ja jätkät lähtivät Williamsburgiin, kun taas itse suuntasin kohti Manhattanin eteläkärkeä. Halusin käydä haistelemassa vielä viimeiset suurkaupungin vibat ennen lähtöä ja sitä kyllä sain.
Ilta alkoi pimetä ja tykittelin Brooklyn Bridgen yli Wall Streetin suuntaan. Yöhön valmistuva New York oli vaikuttava näky ja otin siitä kaiken irti. Ajaessani WTC:n muistomerkin ohi näin jotain todella kummallista. Eräs katu oli kirjaimellisesti päästä päähän täynnä pysäköityjä poliisiautoja vilkut päällä ja joka paikassa oli satoja poliiseja. Aluksi ihmettelin että mitä täällä oikein tapahtuu, kunnes eräs poliisi valotti että meneillään oli vuoronvaihto, joka liittyi tietenkin 11.9.2001 iskujen kymmenvuotispäivään ja erityisen vahvaan valvontaan. Koko viikon olimmekin nähneet tiesulkuja kaikkialla ja valvonta oli erityisen kireää muistopäivää edeltävänä iltana. Pyörähdin vielä uudestaan eteläkärjessä ja kun ajoin takaisin Broadwaylle, huomasin että koko eteläpää oli suljettu tiesululla. Kokeilin kepillä jäätä ja ajoin tiesulusta läpi, eikä ketään tuntunut kiinnostavan. Oli aika surrealistinen fiilis vetää kirjaimellisesti yksin keskellä täysin tyhjää Broadwayta kohti midtownia, enkä usko että tuota fiilistä tulee koettua ihan heti uudestaan. Ajettuani vielä pari tuntia siellä sun täällä, oli aika nauttia vielä yhdet kahvit Times Squarella ja ihmetellä menoa. New York ei todellakaan nuku koskaan, mutta nyt oli aika jättää sille hyvästit.
Oli aika vetää viimeiset rallit isossa omenassa, koska seuraavana päivänä koittaisi lähtö takaisin kohti vanhaa mannerta. Matkalla kohti Brooklynia vedimme Manhattanilla vielä kevyen nähtävyyksien bongailun ja nautimme menosta. Nykissä fillaroinnista oli kadonnut jo se vähäinenkin kuumotus ja autojen välissä risteily tuntui luonnolliselta. Paikasta toiseen pääsi nopeasti ja parhaimmat pyörätiet alkoivat jo olla takaraivossa. Ajoimme Brooklynin puolelle luonnollisesti Brooklyn Bridgeä pitkin, eikä sitä ole kehuttu turhaan. Taakse jäävä Manhattanin skyline ja yksi maailman näyttävimmistä silloista on yhdistelmä joka ei jätä kylmäksi. Sillalla on myös erittäin hyvät pyörätiet, joskin jalankulkijat ja erityisesti turistit tuppaavat kävelemään alle. Tuolla saa siis olla hereillä, koska reipasta alamäkeä viilettäessä ei todellakaan tee mieli seistä jarruilla..
Siinä missä Manhattanin keski- ja eteläosissa meno on hektistä, Brooklyn on siihen nähden erittäin rauhallinen, vaikka se onkin New Yorkin väkirikkainta aluetta. Miljöössä on muutenkin sellaista tuttua tyylikkyyttä ja fillarikulttuurikin on voimissaan; Manhattanilla ei juurikaa fiksejä tai sinkuloita näe (maastopyöriä sitäkin enemmän), mutta Brooklynissä trendivehkeitä tulee vastaan vähän väliä. Brooklyn onkin selkeästi New Yorkin isompi versio Kalliosta tai Punavuoresta, paikasta jossa rosoisuus yhdistyy sielukkaaseen kaupunkikulttuuriin.
Ajaessamme kohti Brooklynin fift avenueta, törmäsimme sattumalta keskelle jotain motoristien kokoontumista. Musiikki soi, prätkät olivat näyttäviä ja kuskeilla katu-uskottavuutta enemmän kuin laki sallii. Jokaisella tuntui olevan liivit päällä ja lähes jokainen prätkäjätkä muistutti enemmän jääkaappi-pakastinta kuin normaalikokoista ihmistä. Kevyen henkisen kastraation raiskaamina hipsimme polkupyörinemme karkuun varsin autenttiseen italilaiseen ravintolaan ja vedimme sapuskaa pitkän kaavan kautta.
Lounaan jälkeen käväisimme Green-Woodin hautausmaalla, johon on haudattu yli 600 000 vainajaa ja se on erittäin tärkeä sisällissodan muistomerkki lukuisine sankarihautoineen. Green-Woodin erityispiirteenä on kuitenkin raha ja maine ja se onkin monen entisen suuruuden leposija. Tavalliset hautakivet loistivat paremman väen osassa poissaolollaan ja kuolleita on muistettu lähinnä jumalattoman kokoisilla obeliskeillä, patsailla ja mitä suuremmilla sukuhaudoilla kryptineen. Kaikki oli lähtenyt aivan lapasesta, mutta isolla tyylillä.
Hautojen jälkeen kävimme hakemassa Gorilla Coffeesta hyvyyksiä kotiin viemisiksi ja siellä tuli vedettyä myös reissun kirkkaasti parhaat espressot. Sitten olikin aika taas tehdä pienet detourit ja jätkät lähtivät Williamsburgiin, kun taas itse suuntasin kohti Manhattanin eteläkärkeä. Halusin käydä haistelemassa vielä viimeiset suurkaupungin vibat ennen lähtöä ja sitä kyllä sain.
Ilta alkoi pimetä ja tykittelin Brooklyn Bridgen yli Wall Streetin suuntaan. Yöhön valmistuva New York oli vaikuttava näky ja otin siitä kaiken irti. Ajaessani WTC:n muistomerkin ohi näin jotain todella kummallista. Eräs katu oli kirjaimellisesti päästä päähän täynnä pysäköityjä poliisiautoja vilkut päällä ja joka paikassa oli satoja poliiseja. Aluksi ihmettelin että mitä täällä oikein tapahtuu, kunnes eräs poliisi valotti että meneillään oli vuoronvaihto, joka liittyi tietenkin 11.9.2001 iskujen kymmenvuotispäivään ja erityisen vahvaan valvontaan. Koko viikon olimmekin nähneet tiesulkuja kaikkialla ja valvonta oli erityisen kireää muistopäivää edeltävänä iltana. Pyörähdin vielä uudestaan eteläkärjessä ja kun ajoin takaisin Broadwaylle, huomasin että koko eteläpää oli suljettu tiesululla. Kokeilin kepillä jäätä ja ajoin tiesulusta läpi, eikä ketään tuntunut kiinnostavan. Oli aika surrealistinen fiilis vetää kirjaimellisesti yksin keskellä täysin tyhjää Broadwayta kohti midtownia, enkä usko että tuota fiilistä tulee koettua ihan heti uudestaan. Ajettuani vielä pari tuntia siellä sun täällä, oli aika nauttia vielä yhdet kahvit Times Squarella ja ihmetellä menoa. New York ei todellakaan nuku koskaan, mutta nyt oli aika jättää sille hyvästit.
Subscribe to:
Posts (Atom)