Bobin viimeinen matka 2/2

10.9

Oli aika vetää viimeiset rallit isossa omenassa, koska seuraavana päivänä koittaisi lähtö takaisin kohti vanhaa mannerta. Matkalla kohti Brooklynia vedimme Manhattanilla vielä kevyen nähtävyyksien bongailun ja nautimme menosta. Nykissä fillaroinnista oli kadonnut jo se vähäinenkin kuumotus ja autojen välissä risteily tuntui luonnolliselta. Paikasta toiseen pääsi nopeasti ja parhaimmat pyörätiet alkoivat jo olla takaraivossa. Ajoimme Brooklynin puolelle luonnollisesti Brooklyn Bridgeä pitkin, eikä sitä ole kehuttu turhaan. Taakse jäävä Manhattanin skyline ja yksi maailman näyttävimmistä silloista on yhdistelmä joka ei jätä kylmäksi. Sillalla on myös erittäin hyvät pyörätiet, joskin jalankulkijat ja erityisesti turistit tuppaavat kävelemään alle. Tuolla saa siis olla hereillä, koska reipasta alamäkeä viilettäessä ei todellakaan tee mieli seistä jarruilla..

Siinä missä Manhattanin keski- ja eteläosissa meno on hektistä, Brooklyn on siihen nähden erittäin rauhallinen, vaikka se onkin New Yorkin väkirikkainta aluetta. Miljöössä on muutenkin sellaista tuttua tyylikkyyttä ja fillarikulttuurikin on voimissaan; Manhattanilla ei juurikaa fiksejä tai sinkuloita näe (maastopyöriä sitäkin enemmän), mutta Brooklynissä trendivehkeitä tulee vastaan vähän väliä. Brooklyn onkin selkeästi New Yorkin isompi versio Kalliosta tai Punavuoresta, paikasta jossa rosoisuus yhdistyy sielukkaaseen kaupunkikulttuuriin.

Ajaessamme kohti Brooklynin fift avenueta, törmäsimme sattumalta keskelle jotain motoristien kokoontumista. Musiikki soi, prätkät olivat näyttäviä ja kuskeilla katu-uskottavuutta enemmän kuin laki sallii. Jokaisella tuntui olevan liivit päällä ja lähes jokainen prätkäjätkä muistutti enemmän jääkaappi-pakastinta kuin normaalikokoista ihmistä. Kevyen henkisen kastraation raiskaamina hipsimme polkupyörinemme karkuun varsin autenttiseen italilaiseen ravintolaan ja vedimme sapuskaa pitkän kaavan kautta.

Lounaan jälkeen käväisimme Green-Woodin hautausmaalla, johon on haudattu yli 600 000 vainajaa ja se on erittäin tärkeä sisällissodan muistomerkki lukuisine sankarihautoineen. Green-Woodin erityispiirteenä on kuitenkin raha ja maine ja se onkin monen entisen suuruuden leposija. Tavalliset hautakivet loistivat paremman väen osassa poissaolollaan ja kuolleita on muistettu lähinnä jumalattoman kokoisilla obeliskeillä, patsailla ja mitä suuremmilla sukuhaudoilla kryptineen. Kaikki oli lähtenyt aivan lapasesta, mutta isolla tyylillä.

Hautojen jälkeen kävimme hakemassa Gorilla Coffeesta hyvyyksiä kotiin viemisiksi ja siellä tuli vedettyä myös reissun kirkkaasti parhaat espressot. Sitten olikin aika taas tehdä pienet detourit ja jätkät lähtivät Williamsburgiin, kun taas itse suuntasin kohti Manhattanin eteläkärkeä. Halusin käydä haistelemassa vielä viimeiset suurkaupungin vibat ennen lähtöä ja sitä kyllä sain.

Ilta alkoi pimetä ja tykittelin Brooklyn Bridgen yli Wall Streetin suuntaan. Yöhön valmistuva New York oli vaikuttava näky ja otin siitä kaiken irti. Ajaessani WTC:n muistomerkin ohi näin jotain todella kummallista. Eräs katu oli kirjaimellisesti päästä päähän täynnä pysäköityjä poliisiautoja vilkut päällä ja joka paikassa oli satoja poliiseja. Aluksi ihmettelin että mitä täällä oikein tapahtuu, kunnes eräs poliisi valotti että meneillään oli vuoronvaihto, joka liittyi tietenkin 11.9.2001 iskujen kymmenvuotispäivään ja erityisen vahvaan valvontaan. Koko viikon olimmekin nähneet tiesulkuja kaikkialla ja valvonta oli erityisen kireää muistopäivää edeltävänä iltana. Pyörähdin vielä uudestaan eteläkärjessä ja kun ajoin takaisin Broadwaylle, huomasin että koko eteläpää oli suljettu tiesululla. Kokeilin kepillä jäätä ja ajoin tiesulusta läpi, eikä ketään tuntunut kiinnostavan. Oli aika surrealistinen fiilis vetää kirjaimellisesti yksin keskellä täysin tyhjää Broadwayta kohti midtownia, enkä usko että tuota fiilistä tulee koettua ihan heti uudestaan. Ajettuani vielä pari tuntia siellä sun täällä, oli aika nauttia vielä yhdet kahvit Times Squarella ja ihmetellä menoa. New York ei todellakaan nuku koskaan, mutta nyt oli aika jättää sille hyvästit.

Bobin viimeinen matka 1/2

Kirjoitan tätä tuulisesta ja koleasta Edinburghista. Ulkona tulee puuskissa 55 solmua ja kello on puoli kaksi yöllä. Ympärilläni huutaa kymmenkunta espanjalaista teiniä ja istun hostellin aulan lattialla, koska tämä on ainoa paikka missä WiFi toimii. Takana on 32h matkustamissa Nykistä Reykjavikin kautta Lontooseen ja siitä edelleen autolla tänne. Sisäinen kello on ilmeisen sekaisin, koska ei väsytä vieläkään.

Fiilis olisi ehkä hiukan parempi, ellei Heathrowlla olisi odottanut ikävä yllätys murtuneen pyöränrungon muodossa. Ilmeisesti TSA oli avannut pyörälaukun USAn päässä ja repinyt pehmusteet, makuupussin yms. suojaavan tavaran pois ja tunkenut ne takaisin miten sattuu. Liitetään yhtälöön vielä haistavittu-asenteella toimiva rämppäri ja lopputuloksena on yksi turmeltu fillarin runko. Saavutus sinänsä, koska teräsrungon vääntäminen ei onnistu ihan pienellä vaivalla.

Mutta rakkaudella (Lue: osaamattomuudella sekä kumiluodin suosiollisella avustuksella) kasattu fillari palveli hyvin sen minkä ehti ja tässä vielä viimeisimmät kuulumiset Vapauden ja Oikeudenmukaisuuden kehdosta.

9.9

Edellisen päivän aurinkoista Manhattania fiilistellessä onnistuin ajamaan Antin takakiekon remonttiin, joten tämä päivä alkoi pikavisiitillä Bicycle Habitatiin heti kahdeksan jälkeen. Päivän ensimmäinen asiakas sai hyvää palvelua ja poistuin kaupasta entistäkin ehomman takakiekon kanssa puoli tuntia myöhemmin.

Päivän ensimmäinen näytös oli rannassa parkissa oleva USS Intrepid, joka palvelee nykyään meri- ja ilmailumuseona. Näytteillä on mm. A-12 Blackbird ja Concorde, joten pikkupoikamainen intoni oli varsin perusteltua. Intrepid on museona hyvin järjestetty ja sopivan kompakti, eikä vierailijoiden tarvitse pähkäillä kartan kanssa että minne mennä ja mistä tulla. Kävimme vetämässä pientä temppua lentomalliltaan avuttomassa, mutta 3-akselin ympäri pyörivässä simussa ja sään tarjoillessa parastaan, koneita kelpasi ihailla lentokannella. Varsinkin aluksen komentosillalla käydessä pystyi hyvin kuvittelemaan miltä tuon kokoluokan laivan komentaminen mahtoi tuntua. Kaikkialla huokui järeä messinki ja analoginen aikakausi oli läsnä. Oli selvää että ne laitteet oli tehty käytettäväksi ja estrogeeni ei varsinaisesti leijunut ilmassa.

Kun vapauden välineitä oli ihailtu tarpeeksi, nostimme kytkintä saaren pohjoisosaan ja 155th streetille. Harlemista ei ollut kokemusta aiemmilta matkoilta juurikaan, joten kävimme vilkaisemassa paikkaa päivänvalossa. Edellisellä reissullani nukahdin metroon ja herätessäni tajusin olevani ainoa valkoihoinen kymmenen korttelin säteellä ja tilanne oli kieltämättä hieman kuumottava.

Nyt mistään tuollaisesta ei ollut puhettakaan ja vaikka olimme välillä ainoat valkoiset meksikaanien keskellä ja välillä taas vaihtelun vuoksi mustien keskellä, kuumotuksia ei tullut. Harlem on tosiaan rauhoittunut, kuten väitetään. Erityismaininta on annettava Sylvialle, jonka ravintola oli reissun tuoreimpia tapauksia. Tai noh, ehkä tuore on väärä adjektiivi, koska paikka oli kuin aikamatka 60-luvun hieman paremmin menestyvien mustien tyylikkyyteen. Tarjoilija oli asiakaspalvelija (ja ilmiselvästi naistenmies) Jumalan armosta ja paikallinen Sugar Hill oli oluena kokeilemisen arvoinen. Suosittelen!

Kävimme myös katukoriksen mekassa, Rucker Parkissa, mutta pettymykseksemme kukaan ei ollut pelaamassa. Kun Harlem oli nähty, oli aika polkaista Central Parkin kautta hotellille ja antaa Antille myöhäinen syntymäpäivälahja. Mies kun paatumattomana romantikkona meni jättämään meidät Balilla ja vietti merkkipäivänsä ennemmin kauniimman osapuolen kanssa Firenzessä, oli aika viedä mies Broadwayn musikaaliin. Illan valintana oli Chicago, joka osoittautui erinomaiseksi! Minulla ei ollut aiempaa kokemusta Broadwayn tuotoksista, mutta jos jostain piti aloittaa, niin ei ollenkaan huono valinta. Yltiöpäisen lavastekikkailun sijaan toteutuksessa nojattiin itse esiintyjiin ja se myös palkittiin. Broadwayn tuotannolliset arvot ovat kyllä aivan käsittämättömällä tasolla. Musiikki, laulu, tanssi, liike, koreografiat ja saumaton yhteistyö on suorastaan ilmiömäistä, eikä tuota voi oikein kunnolla kuvailla, vaan se pitää kokea itse.