Open Water Diver

Ehdimme viettää Tulambenissa pari päivää kolmen miehen voimin ja sitten Antin oli aika poistua petostelemaan tyttöystävänsä kanssa Firenzeen. Mokomakin romantikko.

Mutta sitä ennen kävimme sopimassa tulevan viikon ohjelmaa paikallisen sukelluskoulun kanssa ja aloitimme perusharjoitteilla uima-altaassa. Sillä välin Antti kokeneena sukeltana painui pohjaan katselemaan USAT Libertyn hylkyä. Ensikosketus veden alla hengittämiseen antoi lupauksia tulevasta ja Libertykin oli näyttänyt ihan hyvältä. Toisen illan päätteeksi oli aika syödä pitkän kaavan mukaan ja juhlistaa Antin kolmekymppisiä. Toinen Mikko Oskari tosin veti linjalleen uskollisena varman päälle seuraavan aamun sukellusta ajatellen ja selitteli spriten juomista jollain väsyneellä vatsataudilla.

Kun Antti (ja allekirjoittaneen passi, joka on tällä hetkellä Denpasarissa jollain tämän maan miljoonista Made-nimisistä henkilöistä) otti hatkat, oli aika keskittyä täysillä sukeltamiseen. Toinen "allaspäivä" oli jo meressä ilmeisen hyvin menneiden allasharjoitteiden jälkeen ja siellä tehtiin samoja manööverejä: revittiin maskia päästä, leikittiin laitehäiriöitä, opeteltiin tasapainotusliivin kanssa toimimista yms. Homma alkoikin rullata alusta asti sen verran hyvin, että peruskurssin ohjelma tuntui olevan jatkossakin vähän sovellettu ja hommassa oli miellyttävää vapautta ja tekemisen meininkiä.

Saimme tänään Open Water -kurssin sukellukset pakettiin ja täytyy kyllä sanoa että itse sukeltaminen on päässyt yllättämään takavasemmalta oikein huolella. Osasin odottaa että se on siistiä, mutta en mitään tässä mittakaavassa. Vedessä on jotain hyvin samankaltaista kuin ilmassakin ja kaksiuloitteisen maailman vaihtaminen kolmiulotteiseen pitää sisällään samoja elementtejä. Ne lainalaisuudet mitkä toimivat ilmassa, toimivat myös vedessä. Mutta sukeltamisessa on jotain sellaista täydellistä rauhaa ja rentoutumista, mitä lentämisestä ei saa irti, ei ainakaan tässä mittakaavassa. Oma lukunsa on vedenalainen eläinkunta, johon tutustuminen avaa kyllä silmät aivan uudelle maailmalle. Kun syvyyksien painottomuudesta nousee pinnalle ja varusteet alkavat painaa ja aallot heitellä, tekisikin mieli pistää regulaattori takaisin suuhun ja suunnata takaisin. Uskomattoman hienoa!

Varsinkin tämä päivä vetää miehen hiljaiseksi. Aamu alkoi Libertyn sukelluksella ja sen jälkeen oli vuorossa meren rannalla nautittu aamupala. Kuten kaikkina muinakin päivinä, lämpötila oli miellyttävät +30 ja aurinko paistoi. Iltapäivällä suuntasimme veneellä vähän kauemmas ja kävimme sukeltamassa kanjonimaisessa ympäristössä ja saimme ihailla koralleja kaikessa rauhassa. Päivän päätteeksi oli luvassa vielä vähän extraa talon piikkiin, koska huomenna on vuorossa sukellusreissu White Sand Beachille ja siellä olevat mainingit ovat kuulemma hieman haastavat. Niinpä sukelluksen teema oli vartalon- ja nosteen hallinta. Leijuimme pitkin pohjaa ilman painovyötä ja välillä hommaa vaikeutettiin pitämällä 1-2kg:n lisäpainoja toisessa kädessä sivuilla, vartalon edessä ja takana. Välillä leijuimme päällämme ja koskettelimme nenällämme pohjassa olevaa kohdetta vain hengityksellä säädellen, kävelimme pohjassa yms. hauskaa. Täytyy sanoa että olin aika väärässä kun luulin homman olevan hanskassa jo aiemmin. Tuon 50 minuutin jälkeen vedestä nousi eri mies.

Mainostettakoon tässä yhteydessä myös sukelluskouluamme. Ocean Sunia pyörittää Ricardo -niminen saksalaismies ja homma on hyvin hanskassa. Kuten tässäkin, saksalaiset hoitavat hommat aina viimeisen päälle, vaikkakin koulutuksessa on lämpimille maille ominaista rentoutta ja ohjelmaa ei taatusti vedetä läpi samalla kaavalla kuin kotimaassa. Saksalainen aksentti tuo hommaan kivan luotettavan humoristisen sävyn ja eihän hommat nyt voi mitenkään mennä kiville kun kuulee, että "und then we shall do ze Liberty dive, ja!". Hommasta ei puutu kuin pussihousut ja kuva olisi täydellinen. Ricardolla on kasvamassa varsin suosittu bisnes ja eikä tuo ihme näillä puitteilla. Mies omistaa myös viereisen ravintolan ja ruokalistassa on (luojan kiitos!) länsimaisia vaikutteita. Annokset ovat isoja, eikä ravintolasta tarvitse poistua nälkäisenä. Jos olet suuntaamassa Balille, niin suosittelen ehdottomasti 450€ sijoitusta Open Water- ja Advanced Open Water -kursseihin. Takaan ettet pety.

Mutta eipä tähän voi muuta enää todeta kun että kyllä elämä on vaan hienoa. Taidanpa tilata toisen ison Bintangin ja yrittää maksaa kalavelat eräälle saksalaiselle eilisestä biljarditappiosta..

Ubud, Batur ja Tulamben

Torstaina oli tarkoitus surffata, mutta opettajamme Dannyn mielestä aallot olivat sinä päivänä liian suuria, eli siis miehellä oli muuta menoa. Koska pelkkä altaalla makoilu ei napostellut, päätimme hypätä yksisilmäisen ja rasittavan turistiorientoituneen taksikuski kyytiin ja kohti Ubudia, jota sanotaan jonkinlaiseksi paikallisen kulttuurin kehdoksi.

Mutta ensin piti päästä hengissä perille ja yrittää joten kuten sietää taksikuskimme höpinöitä. Tai oikeastaan aika nopeasti jälkimmäisestä alkoi muodostua niin rasittavaa, että ensimmäisella ei ollut enää niin väliä.

Balilainen liikennekulttuuri on tyypillistä aasialaista, eikä sääntöjä tunneta. Indonesiassa on periaatteessa vasemmanpuoleinen liikenne, mutta kaikki käy ja välillä tuntuu että autot ajavat pääasiassa keskilinjalla tai jopa oikealla puolella. Missään ei ole määrätty että montako ajoneuvoa saa olla samaan aikaan rinnakkain kaksikaistaisella tiellä, joten niitä on yleensä vähintään kolme. Oli sitten kaupunki, taajama tai joku muu. Tööttiä käytetään useammin kuin jarruja ja liikenne on kaaoottista venäläistä rulettia, vaikka huippunopeudet pyörivät vain 60km/h tienoilla. Mutta uskokaa pois kun sanon, että tuo vastaa kotimaisella moottoritiellä kolmatta sataa.

Kuin ihmeen kaupalla pääsimme kuin pääsimmekin hengissä Ubudiin, mutta käytyämme Starbucksissa jonkun pyhän temppelin yhteydessä, päätimme skipata tuon "kulttuuriosion" ja lähteä jotostelemaan vajaan 10km:n pituisen patikkareitin. Se osottautui varsin hyväksi ratkaisuksi, koska ensimmäistä kertaa pääsimme tutustumaan luontoon edes vähän enemmän.

Luonnon tarjoama vaihtoehto Kuta Beachin hulinalle alkoi maistua niin hyvin, että varasimme seuraavalle päivälle maastopyöräilyn Baturin kraaterille ja päätimme jatka siitä suoraan Tulambeniin sukeltelemaan.

En ole koskaan kokeillut maasto- tai alamäkipyöräilyä, joten tämä jatkoi hyvin reissun teemaa uusien lajien kokeiluna. Baturin kraateri oli kertakaikkisen uskomaton näky ja luonnonvoimat vetivät kyllä hiljaiseksi. Siinä missä joskus on ollut vajaat 4km korkea vuori, on nyt 7,5km leveä kraateri, jonka keskelle on työntynyt uusi, aktiivinen tulivuori. Reittimme alkoi 1700m korkeudesta ja ajoimme vaihtelevassa maastossa alas laaksoon ja aina laavakenttien läpi Lake Baturille. Vaikka meno oli välillä omaan makuun ehkä hiukan liikaa muniin puhaltelua, oli reitillä sellaisiakin kohtia että oman turvallisuuden kannalta edessä "hidasteleva" opas oli ihan paikallaan. Ei ole pienintäkään epäilystä, ettenkö olisi tykitellyt parilta jyrkänteeltä suoraan viikatemiehen syliin, mikäli olisin saanut valita vauhdin.

Tähän mennessä ehdottomasti siistein päivä, eikä jäänyt epäilystäkään että meneekö maastopyörä ostoslistalle..

Baturilta suuntasimme Tulambeniin, joka on itärannikolla sijaitseva, täysin sukellukseen keskittynyt pikkukylä. Kylän edustalla on mm. USS Libertyn hylky, jolla on tarkoitus käydä ensi viikon aikana. Myös laitesukellus on jotain mistä ei ole minkäänlaista kokemusta, mutta seuraavan viikon jälkeen on. Tarkoituksena on käydä Open water- ja Advanced Open Water kurssit, joilla pitäisi pärjätä myöhemmillä reissuilla varsin hyvin.

Saaapuminen Tulambeniin antoikin lupauksia erinomaisesta viikosta. Hotelli on budjettiluonteestaan huolimatta erinomainen ja mm. hotellin ravintolasta on matkaa merelle, n. 5m. Näköaloissakaan ei ole valittamista, koska toisella puolella on meri ja toisella puolella näkyy 3km korkea tulivuori. Ja mikä tärkeintä, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus.

Aussies and monkeys

Kuta beach on paikka, jossa surffausta ja eksoottista sijaintia käytetään erinomaisena tekosyynä infernaaliseen bailaamiseen ja kaikkeen oheistoimintaan, mistä ei kerrota äidille kotona. Saati paikalliselle poliisille, jos täällä nyt sellaista ylipäätään on.

Kadulla pyörivien kauppamiesten tuoteportfolio on sen verran vaikuttava, että kotimaisen marketin tarjonta on siinä rinnalla aikamoista amatöörien puuhastelua. Povitaskusta löytyy kuljetuksen, tiedon (Information! - all problems!), hieronnan, huorien, kellojen ja sekalaisen rihkaman lisäksi tietenkin marihuanaa, kokaiinia, steroideja ja varmaan ihan kaikkea mitä älyää vain kysyä. Tämä siis maassa jossa huumeiden maahantuonnista lähtee henki ja käytöstäkin taitaa heilua häkkiä vuosikymmenen jos toisenkin. Mutta vaikka täällä ei alkoholilainsäädäntöä tunnetakaan ja kulturelli peräseinäjokelainen amiskin olisi kateudesta vihreä seuratessaan turistien ryyppäämistä, on selvä että moni turisti heiluttaa baarissa diskokättä muunkin kuin Arakin voimalla.



Itse baarit ovat sitä samaa kuin muuallakin Kaakkois-Aasiassa ja viime vuosituhannen kovimmat diskohitit pauhaavat volyymilla, joka saa pernan repeämään ja tärykalvojen kappaleiden lentämään toiselle puolen katua. Ja koska 85% Balin turisteista on ausseja, meno on muutenkin geeniperimän velvoittamaa. Bintangin vaimonhakkaaja on Top 1 -asuste sukupuolesta riippumatta ja ilma on romantiikasta sakeana. Hikiset vartalot hoippuvat tanssilattialla toisiinsa kietoutuneina ja paikalliset Kuta Cowboyt katsovat kateellisina vierestä. Tosin ammattimiehethän ei tunnetusti ensimmäisistä vastoinkäymisista lannistu, vaan markkinaa riittää kyllä kaikille.

Tuo empiirinen havaintomatkamme Kuta Beachin kulttuurilliseen antiin verotti aikataulua ja voimia sen verran, että pidimme surffivapaan päivän ja suuntasimme kohti Uluwatua ja paikallista apinatemppeliä. Uluwatun aallot, voimakkaat virtaukset ja korallit ovat sen verran jännittävä yhdistelmä, ettei ihan kenen tahansa kannata lähteä sinne surffamaan. Tästä todisteena oli jonkun turistin epätoivoinen yritys meloa aalloista läpi, joka johti vain siihen että mies ajautui puolen kilometrin päähän pelipaikoista ja tyttöystävä joutui pakkaamaan kameran laukkuun ilman sankarikuvia. Me emme sen sijaan lähteneet tyhjin käsin, vaan saimme tallennettua Antin suunnattoman stressin digifilmille.




Apinatemppeli oli kyllä aika siisti paikka, joskin kunnia kuului vain ja ainoastaan itse apinoille ja hemmetin hyville maisemille. Itse hengellinen puoli tuntui jääneen turismin jalkoihin. Mutta apinat, nuo pienet kleptomaaniset ystävämme, olivat kyllä aikamoisia veijareita. Varmaan jokaiselta varoituksille nauraneelta turistilta lähti aurinkolasit päästä ja yksi menetti jopa sandaalinsa kävellessään. Itse olin varustautunut vaimonhakkaajalla ja koska olin myös sukulaissielu, sain olla rauhassa.










Oli kyllä kertakaikkisen hieno päivä.

Rash

Toinen päivä takana ja aallot olivat hiukan eilistä suuremmat, mutta hyvä näin koska meno on reippaampaa. Neitsyyden menettämisestä hankitut hankaumat oli pakko peittää uudella pitkähihaisella rashguardilla, mutta hyöty oli lähinnä henkinen. Toisen päivän jäljltä polvet, vatsa, hauikset ja kyynervarret ovat aivan soirona. Kivetkin taitavat olla viettelevän karheat. Ja kun liian tiedon linjoilla mennään, niin miksei kukaan kertonut että surffaaminen ei sovellu miehille? Kun kaltaiseni ryhävalas löhöää laudalla, niin siinä hankautuu liikkuvat taakse vähän väliä ja mansikka raastaa lautaa. Vai menikö se toisinpäin..

Mutta kun surffaaminen on kerta tuollaista Via Dolorosaa, niin miksei siis ripustaa hanskoja tiskiin ja ottaa suosiolla olut käteen? Koska se ohikiitävä hetki, kun olet jopa ulkopuolisen tarkkailijan mielestä pari sekuntia laudan päällä, on yllättävän palkitseva. Surffaus on jumalattoman vaikeaa ja pienikin onnistuminen palkitsee, vaikkakin jokaista onnistunutta sekuntia kohti saisikin meloa tatti otsassa aaltoja vasten.

Melominen onkin tässä se nimenomainen kompastuskivi. Vähäinen uintikokemus ja hiilikuidun kiertojäykkyyden omaava hartialinja on sellainen epäonnistumisen resepti että hohhoijaa. Väsy tulee heti ja koska hartioita ei saa nostettua tarpeeksi, ns. melominen menee sivuille hosumiseksi ja siinä sivussa tasapaino ja etenemiskyky jää aaltoihin. Yritä siinä sitten ottaa riittävästi vauhtia, että pääsee sen keskimääräistä saimaan tyrskyä suuremman aallon kyytiin. Mutta tekemällä oppii ja jos se ei tästä taivu, niin onpahan ainakin yritetty.




Huominen menee haavoja nuollessa, joten laudalle noustaan uudelleen aikaisintaan ylihuomenna. Kutkuttaisi kyllä jo nyt, vaikka olo on kun katujyrän alle jääneellä, eikä tämä Bintangin maistelu altaalla +30 lämpötilassakaan hassumpaa ole.

P.S. Täällä muuten ei sada.

Pesukoneessa

Aikamoista touhua tuo "surffaaminen". Saimme tutun tutun tutun kautta erään lokaalin opettamaan ja suuntasimme kohtuu rapealla amisrässillä kohti Canggua. Matkaa oli ehkä se 20km, mutta täällä matkaa ei mitatakaan pituuden, vaan ajan perustella. Kutasta on pelimestoille siis se n. 45min.

El hefen mukaan Kutassa ei kannata opetella yhtään mitään, koska se on tuhannen täynnä ja aloittelijat pärskivät lähinnä white waterissa, eli vaahdoissa. Niinpä menimme Cangguun, joka on sekin aloittelijoiden pelimesta. Minähän en toki mistään mitään tiedä, mutta siitä huolimatta paikalliset aallot näyttivät kyllä sen verran helvetin isoilta että siinä vaihtui yksi jos toinenkin kysyvä katse.

Mutta kuten oppaamme sanoikin, "this is surf guidance, not surf school. White water is easy but blue water is much better". Pelin henki oli selvästi se, että rannalla vedetään parit (kirjaimellisesti) harjoitukset ja sitten vaan pesukoneeseen pyörimään. Ja voi pojat että tuli puhdasta.

Ensimmäisillä minuuteilla pelkkä laudan päällä makaaminen ja istuminen tuotti työtä ja melominen tuntui olevan aivan oma taiteenlajinsa. Note self, että puntti ei auta tässä lajissa ja allekirjoittaneella on paha epätasapaino oikean ja vasemman puolen välillä. Kun oli aika meloa ja meloinkin niin pirusti, niin lauta kääntyi aina vasemmalle. Ei hyvä kun takaa tuli se tuomionpäivän aalto. Happea, aallon mukana pinnan alle, mies ja lauta aivan solmuun ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

3h surffaamista ja lopputuloksena ehkä sekunti laudalla joten kuten pystyssä. Ja tämäkin on todennäköisesti liioittelua. Puolustuksen puheenvuorona mainittakoon, että vaahdoissa oli tosiaan aivan liikaa aikaa väsätä itseään pystyyn laudan päälle ja siinä se jopa onnistuikin. Mutta se oli sitä white wateria. Ei lasketa.

Lopputuloksena tuli siis taas todistettua oma lahjattomuus tässäkin urheilulajissa, mutta huomenna uudestaan runnomaan vielä pahemmat rashit käsiin. Kyllä tämä tästä, tai sitten ei, mutta helvetin kivaa tämä on siitä huolimatta.

Ja tosiaan huomenna voisi kokeilla myös sitä murtuneen aallon kohtaamista eskimokäännöksellä, sukelluksella, tai ihan millä tahansa muulla kuin rukoilemalla.

Surffaa tai kuole

Hommat pakettiin, poissaolotiedote päälle ja maili pois puhelimesta. Suuntana Bali, kolme herrasmiestä, kolme viikkoa ja armotonta selviytymiskamppailua surffilaudan päällä. Tällä yhtälöllä ei voi epäonnistua.




Lensimme sinivalkoisin siivin Singaporeen ja siitä edelleen Balille Air Asialla. Pääsin nauttimaan finskin lennon obsauskeikkana, eli jutustelin ohjaamossa ja nautin maisemista. Stephen Elopkin matkusti samalla lennolla Singaporeen ja lentojuttuja tuntui miehellä riittävän. Oman koneen omistamista on aina pakko arvostaa. Loppulennosta otin vielä hyvät unet vaakatasossa ja eipä sitä oikein sujuvampaa lentoa olisi osannut enää odottaakaan.

Singaporessa oli 5h stoppi, joten suuntasimme keskustaan syömään. Kaikki oli jumalattoman siistiä ja kliinistä ja kaikki kiellettyä. Tämä ei tosin ole taatusti koko kuva paikasta ja katsellaan tarkemmin sitten paluumatkan parin päivän stopilla.




Air Asian kyyti Balille oli halpaa ja nopeaa, eikä siinä mitään valittamista. (Varoituksen sanana tosin, että boarding pass kannattaa printata, eikä luottaa elektroneihin kuten minä. iPadin näyttöön kun on ikävä rustata originelleja hieroglyfeja millään kuulakärkikynällä..) Balille saapuminen menikin sitten oikein kuin suoraan reppureissaajan oppikirjasta: Kolminkertainen hinta taksista majapaikkaan ja terveellinen ja ennen kaikkea natiivi iltapala KFC:ssä. Mutta siinä vaiheessa valvomista se oli aika se ja sama.




Siinä missä Singaporessa lähti henki purukumin syömisestä, Balilla taas kaikki on sallittua. Paitsi huumeet, koska niistä pääsee vastaavasti hengestään. Kaikkialla on odotetusti helvetin sotkuista, infra aivan kuralla ja sähköpiuhat surisevat ja kipinöivät. Eli asiat ovat niin kuin pitääkin, koska täällä ei todellakaan stressata.




Katu-uskottavat surffikamat on ostettu, aurinko paistaa, Bintang on hyvää ja huomenna laudalle paikallisen rantakeijon opetuksessa..

Location:Jalan Benesari,Kuta,Indonesia

Kun ihmisestä tehdään kone

2500 wattia on PALJON.

Madcook

Pari aika hervotonta uutta pätkää Madcookissa. Ensimmäisessä kaikesta teollisesta mömmöstä mitä täällä syödään ja toisessa länsinaapurin herkkua.

Varsinkin jälkimmäinen on aikamoista huutonaurua.

Mad Cook Babylonin Vedätysmättö I from Lauri Taskinen on Vimeo.

Mad Cook Babylonin Vedätysmättö II from Lauri Taskinen on Vimeo.

Herbert Nitsch

Mr. Nitsch on pilotti, jolla on vähintäänkin erikoinen vapaa-ajan harrastus. Herran ansioluettelossa on tämän hetkinen ennätys vapaasukelluksessa. Ilman happilaitteistoa, kelkan kyydissä ja 702 jalan (214m) syvyyteen. Koska paine kasvaa yhden ilmakehän per 10m, paine tuossa syvyydessä on valtava. Sisäelimet painautuvat kasaan, tärykalvot ovat hajoamispisteessä (korvakäytävissä oleva ilma ei riitä pitämään painetta tasapainossa) ja silmämunien päällä lepää ei niin miellyttävä 120kg:n paine.

Tästä huolimatta Herbert Nitsch aikoo vielä sukeltaa yli 1000 jalan syvyyteen.

Ja vielä kevyttä fiilistelyä. Mies on luotu veteen..





Edit:

Ennätyssukellus löytyy näköjään TEDistäkin. Koska mies on sukeltaja eikä luontainen esiintyjä, alku menee vähän jännityksen kanssa kangerrellessa. Mutta kannattaa kelailla pari minuuttia eteenpäin jossa aletaan selittämään itse sukellusta ja siihen liittyviä tekniikoita (Nitsch mm. ylipaineistaa keuhkojensa tilavuuden 15 litraan)