Hitaasti heräilevän kevään vastapainoksi pääsin taas hengähtämään hetkeksi aurinkoon. Viime viikolla - sopivasti ennen tuhkakaaosta - nokka käännettiin kohti Afrikan länsirannikkoa ja Kap Verdeä. Weapon of Choice oli Boeing 757 ja luvassa ohjaamokeikkana pitkä pomppulento Kööpenhaminan kautta ja pari päivää altaalla makoilua. Ei välttämättä mikään huono yhdistelmä.
Nämä mahdollisuudet päästä reissuun ja tutustumaan liikennelentämisen arkeen on kyllä varsinainen lottovoitto ihan ammatillisessakin mielessä. Kun odotusta oikeisiin töihin on edessä useampi vuosi ja koneet lentävät tunnetusti rahalla (eikä teholla kuten usein luullaan), niin käytännön kokemukset mittarilentämisestä jäisivät muuten tod.näk. aika mitättömäksi. Lupakirjaan haetaan lisää virtaa kerran vuodessa ja simussa istuminen maksaa sen 700-800 vaihdantavälinettä tunnissa, joten ei sitä viitsi huvikseen harrastaa.
Muutenkin linjalla toimiminen eroaa simusta aika lailla. Siinä missä koululennoilla käy usein niin että pelikaanit lentelevät turbiiniin ja ohjaamo vilkkuu kuin joulukuusi, niin oikeassa elämässä ongelmat ovat huomattavasti pienempiä, mutta varsin todellisia. Tällä kertaa mutkia rutiineihin toi APUn toimintahäiriö, joten moottorit piti käynnistää maalaitteiden avulla ja piti miettiä hetki että saako koneella lähteä ja löytyykö kohteista ilmakäynnistintä vai ei. Olisihan se hiukan ikävää jättää kone ja paluumatkaa tekevät turistit Kap Verdeen odottelemaan mekaanikon ja varaosien saapumista.
Mutta matkaan päästiin ilman sen kummempia sotkuja ja lähestyminen Kööpenhaminaan sujui lähes kuten oli suunniteltu. Tosin lennonjohdolla oli kädet hieman täynnä ja saimme käskyn hidastaa nopeutta liu´un aikana. Se taas ei tee hyvää liukuprofiilille ja koska olimme muutenkin hiukan päällä lennnonjohdollisista syistä, Bojoa sai käskeä alas ihan tosissaan. Siinä missä esimerkiksi King Airin kaltaisen potkuriturbiinin saa alas ihan mistä vain, suihkukone tykkää olla taivaalla ja mennä lujaa. Kun kingissä sai roikkua vöissä voimakkaan hidastumisen vuoksi, 757 tuntui lähestulkoon nauravan ilmajarruille ja nopeus ja korkeus mateli hiiitaasti kohti tavoitetta. Mutta kokeneen kipparin hanskassa homma meni luonnollisesti putkeen ja kohta sitä rullailtiin pitkin Köpiksen varsin sekavan oloisia rullausteitä.
Lisää matkustajia kyytiin ja takaisin taivaalle. Euroopan yllä riitti liikennettä ja tietyt kulttuurierot paistoivat hyvin läpi radiosta. Fransmannit rakastavat omaa kieltään ja radiofraseologia oli piristävän erilaista. Oli aivan sama kuinka tutkaa tervehti, good dayn sijaan tuli aina paikalliseen tapaan "bonjour" ja selvitykset olivat mallia "xxx maintain flight level 380, over". Tuota "kuuntelen" -fraasia en ole kuullut käytettävän muualla, mutta eipä tuosta haittaakaan ole. Se mikä Ranskan ilmatilassa hiukan ihmetyttää näin 2010-luvulla, on selvitysten antaminen myös ranskaksi. Kun Air France tai joku muu kotimainen lentoyhtiö oli jaksolla, kukaan muu ei tajunnut höykäsen pöläystä mitä kone ja tutka höpisivät keskenään. Tosin samaa vaivaa oli konkistadoreillakin ja Espanjassakin vedeltiin sujuvalla sillisalaatilla.
Kun Eurooppa jäi taakse, meno rauhoittui ja alkoi ajan hidas mutta varma tappaminen. Keli oli mahtava ja rannikot tarjoilivat nähtävää. Varsinkin Kanariansaaret näyttivät todella hienoilta ylhäältä katsottuna ja itse lähestyminen Salille oli visuaalisesti aikamoista karkkia. Sal on Verden saarista kuivin ja koostuu pääasiassa hiekasta ja jättimäisistä hotellikomplekseista, mutta taivaalta katsottuna aavikoitunut saari näytti upealta.
Ja kyllä sitä karkkia piisasi lentopojalle perilläkin, nimittäin toveri oli parkkeerannut platalle
Antonov An-124:n. Kone on maailman toiseksi suurin rahtikone heti isoveljensä An-225:n jälkeen ja näky oli varsin vaikuttava. Platalla seistessäni ja lentävää henkilökuntaa odottaessani seurasin isojen matkustajakoneiden lentoonlähtöä ja ne näyttivät, noh, lentoonlähdöiltä. Mutta kun Antonov parkkeerasi kiitotien päähän, otti myllyistä kaiken irti ja ampaisi taivaalle, niin voi pojat sitä meteliä ja menoa. Normaalisti lentokoneita erotellaan muutaman minuutin väleillä jättövirtausten vuoksi, mutta tässä tapauksessa olisi pitänyt odottaa ennemminkin pöllyävän hiekan laskeutumista.
Seuraavat pari päivää olivatkin paikallisen sanonnan mukaan "Cabo Verde - no stress!". Hotellimme oli yksi turistikohteista ja homman nimi oli kaikessa lyhykäisyydessään All Inclusive. Kaikki sisältyi hintaan (joka oli tässä tapauksessa korkeintaan muodollinen) ja allasbaarilla sai juoda virvokkeita sen minkä jaksoi ja ruokaa sai mussuttaa vaikka aamusta iltaan. Ja kun puhuin turistikohteesta, niin ko. hotelli nimenomaan oli
se turistikohde. Kompleksi sisältää muurin ympäröimänä kaksi täysin identtistä hotellia ja siinäpä se Kap Verde ja Salin saari oikeastaan onkin. Rantaa toki löytyy, mutta ei juuri muuta ja turistit tulevat nimenomaan syömään ja juomaan pariksi viikoksi. Aamusta iltaan, päivästä toiseen. Syömään ja juomaan. Ja sitten vielä vähän lisää.
Itsellenihän se sopi toki varsin mainiosti ja koska pyrin aina sulautumaan paikallisen kulttuuriin, löysin itseni aika nopeasti altaalta Gin & Tonic kädessä. Keskivertoturisteista poiketen kävimme myös pienellä kävelyretkellä "keskustaan" ja löysimmekin varsin viihtyisän rantaravintolan, jossa kelpasi katsella auringonlaskua. Sitten oli taas aika palata arkirytmiin, eli sinne altaalle. Muutama päivä tuota oli aikalailla täydellinen breikki arjesta ja siinä ehti sopivasti rentoutua, mutta paria viikkoa en kyllä jaksaisi maata samassa paikassa. Mutta kaikille maun mukaan ja ko. kokonaisuudelle oli epäilemättä kysyntää.
Paikallinen stressittömyys näkyi monessa asiassa, eikä vähiten byrokratiassa. Jokainen maahan tuleva tarvitsee turistivisan ja se hoituikin varsin näppärästi - ja ilmaiseksi - tulomatkalla. Myös hotelliin kirjautuminen hoitui jouhevasti, vaikka jonkun näppivirheen takia loistinkin poissaolollani hotellin listoilla. Lopulta kirjauduin sisään virkailijan ystävällisesti esitäyttämällä lomakkeella, jossa luki kutakuinkin seuraavaa:
Given Name: Finnish
Surname : Citizen
Date of Birth: xxxxxx
....
Mutta paluumatkalla tuo suuripiirteisyys meinasi kostautua. Ensin Check-inin täti sekoili huolella matkatavaroideni kanssa, eikä tahtonut päästää minua koneeseen koska minulla ei ollut istuinpaikkaa. Kun saimme selitettyä että matkustan jump seatilla ohjaamossa, löysimme lopulta yhteisen sävelen. Tuo sävel kuitenkin särähti heti seuraavassa vaiheessa, koska täti oli epähuomiossaan ottanut visan pois passini välistä ja virkaintoisen happama tullimies alkoi kysellä sen perään. Selitin tilannetta ja sanoin kyllä ostaneeni sellaisen ja kerroin että ilmeisesti tuo edellinen virkailija otti sen epähuomiossa minulta pois. Sain vastaukseksi kylmän tuijotuksen ja tokaisun että "you need to have a Visa". Seliseli ja ja hitosti elekieltä ja lopulta pääsin kuin pääsinkin eteenpäin ja koneeseen. Cabo Verde, no stress!
Paluumatka alkoi pienellä epäselvyydellä että ovatko kaikki matkustajat varmasti koneessa, mutta muuten kaikki meni todella hyvin putkeen ja pääsimme lähtemään etuajassa. Alkumatkasta ei tapahtunut luonnollisestikaan juuri yhtään mitään, joskin oli taas mielenkiintoista nähdä kuinka huonosti HF-yhteydet toimivat koneissa ja vähänkään pidemmät ajat veden päällä toivat omat haasteensa radioyhteyden ylläpitoon.
Madridin päällä lennonjohdolla oli jotain ongelmia tutkansa kanssa ja niinpä he joutuivat vektoroimaan koneita sinne sun tänne. Meille se tarkoitti suuntaa joka oli tasan 90 astetta pois reittiviivalta ja kippari oli luonnollisesti tyytyväinen rahan tuhlauksesta. Onneksi pääsimme kuitenkin hetken päästä taas oikeaan suuntaan ja meno jatkui tasaisen tappavasti kohti Kööpenhaminaa. Siellä ohjaamoon tulikin tutun näköistä vilskettä, kun ensin annettu VOR lähestyminen kiitotielle 26 muuttuikin high speed ILS-lähestymiseksi kiitotielle 04. Ja taas vedeltiin speedbrakeja, tuotiin konetta alas ja briefattiin uutta lähestymistä. En voinut kuin taputella karvaisia käsiäni pilottien ammattitaitoa katsellessa, kun kaikki napsahti kohdalleen juuri niin kuin pitikin ja homma hoidettiin niin pehmeästi ettei matkustamossa taatusti huomattu yhtään mitään.
Köpiksessä jätettiin ylimääräiset matkustajat (ja meikäläisen laukku) pois ja miehistö teki taatusti jonkinlaisen nopeusennätyksen käännössä. Naps, naps, naps, soppaa tankkiin ja selvistystä kohti Helsinkiä. Matkustajatkaan eivät olleet taatusti pahoillaan että kotimaan kamaraa suudeltiin reippaasti etuajassa.
Tosiaan hetken matkatavaroitani odotellessa huomasin että jotain jäi puuttumaan ja rinkkani päätti viettää yönsä Köpiksessä. Mutta eipä tuo haitannut pätkääkään, koska edelliset 4 päivää olisin voinut viettää aurinkoloman ja ilmailun sijaan myös työpaikallani ja rinkka olisi pölyttynyt kaapissa ;)
Jälleen kerran, kiitos kokemuksista!
