Islanti 2/2

Ensimmäinen täysi reissupäivä alkoi auton noutamisella. Valitsimme alle neljällä tassulla repivän maasturin, koska tarkoituksena oli lähteä tutkimaan Islannin kuuluisaa luontoa vähän lähempää. Vuokraamo heitti alle Fordin Kugan, jolla ei vuoria valloiteta, mutta sopii tähän käyttöön varsin hyvin. Kävimme tankkaamassa mukaan eväät, juomat (äiti sanoi aina että paikalliseen kulttuuriin pitää muistaa tutustua) ja muutamat eräkamppeet. Sitten vain turistilakki kourassa kiltisti pitkin Golden Circle Routea ja kohti nähtävyyksiä.

Ensimmäisenä eteen osui Pingvellerin kansallispuistossa oleva mannerlaattojen erkanema. Oli kieltämättä aika vaikuttavaa tallustella Pohjois-Amerikan ja Euraasian mannerlaattojen välissä ja ihmetellä luonnonvoimia.

Pingvelleristä löytyy myös maailman ensimmäisen demokraattisen parlamentin perustamispaikka, Lögberg, joka on luonnollisesti Islantilaisille varsin tärkeä paikka. Allekirjoittaneen näkökulmasta päällystetyt tiet yms. hienoudet veivät kyllä paikasta sen hohdon ja menneiden aikojen isäntiä oli aika vaikea kuvitella päälliköimään tiluksille.

Seuraavaksi suuntasimme katselemaan Strokkurin geysiria, joka purkautuu keskimäärin 5min välein n.15-40m korkeuteen. Maasta purkautuva kiehuva vesi on jotain mitä savolaisjuntti ei joka päivä näe, joten hienolta kyllä näytti. Aiemmin Strokkerin vieressä on ollut suurempikin geysir, mutta turistit ovat heitelleet sinne aikojen saatossa sen verran kiviä, että se on onnistuttu saamaan tukkoon.

Geysirin jälkeen ajoimme Gulfossin vesiputoukselle, joka oli niin hyvin piilossa läheiseltä tieltä, että putouksen koko tuli aikamoisena yllätyksenä. Jos Islantiin eksyy, niin suosittelen kyllä ajamaan Golden Circlen läpi, vaikka turistien joukossa pyöriminen ei kiinnostaisikaan. Tuolla voi mennä ja tulla juuri kuten itse haluaa.

Kun turistisetit oli käyty läpi, pidimme pienen neuvonpidon jatkosuunnitelmista ja päätimme vain ajaa "johonkin". Lonely Planet kertoi Kerlingarfjöllistä, jossa uskottiin asuvan mörköjä ja jonne uskaltauduttiin ensimmäisen kerran vasta 1940-luvulla. Sinne siis. Sileä asfaltti vaihtui aikamoiseen röykytykseen kuoppaisella ja kivisellä tiellä ja auto oli mukavuusalueensa ulkopuolella.

Saaren keskiosien erämaa oli kyllä karun upea paikka, joka tarjosi kymmeniä kilometrejä pelkkää karua yksinäisyyttä. Maisemat hakivat vertaistaan ja kännykkäpeitosta oli turha uneksia. Muutamaan otteeseen tuli naurettua sille fataalille kuselle, missä olisimme jos autolle kävisi jotain. Se ei tosin vaikuttanut millään tavalla ajonopeuteen, vaan kaasussa oli tasan kaksi asentoa ja toista niistä ei käytetty. Ajoimme ylös vuorille jossa näimme mm. lentokentän 2100 jalan korkeudessa ja jos joskus voi laskeutua tyylikkääseen mestaan, niin tuonne.

Matkan varrella törmäsimme myös ghillie-pukuisiin oman elämänsä Tom Berengereihin, jotka olivat reippaasti ylivarustautuneita sorsametsälle. Tiedä sitten mitä sorsia oli tarkoitus ammuskella, mutta äkkiseltään näytti siltä että keskellä korpea oli ainoa paikka missä herrat saivat vapauttaa sisäisen pikkupoikansa ja leikkiä vähän pyssyillä.

Alkuperäisenä suunnitelmana oli pistää leiri ja laavu pystyyn keskelle korpea, mutta tuuli yltyi ylhäällä sen verran reippaaksi, että hyvin nopeasti kartasta alkoi löytyi paljon parempia ideoita. Kuten Suomessakin, myös Islannissa on yleisessä käytössä olevia erämaamökkejä. Yksi niistä löytyi keskeltä ei mitään ja oli sopivan "lähellä".

Kun ajoimme perille, kävi selväksi ettemme olleet yksin. Mökissä yöpyi jo saksalainen turisti, joka toivotti meidät tervetulleeksi. Kun mies kertoi kävelleensä sinne kolme päivää, aloimme lyödä vetoa siitä, että kuka kuolee ensimmäisenä. Tämä tarina ei voisi päättyä muuten, kuin siihen että germaani vetää moottorisahan käyntiin ja herättää porukan hurmoksen lentäessä pitkin seiniä.

Miehellä, joka kävelee kolme päivää yksin erämaassa, ei voi olla puhdas omatunto.

Nälkä kurni kuitenkin jo pitkän päivän jäljiltä sen verran rapeasti, että päätimme valmistaa viimeisen ehtoollisen. Jos oli kuoltava, niin tekisimme sen onnellisena vatsa täynnä täyteläisellä säilykelihalla maustettua pasta carbonaraa. Ja voi pojat että maistui.

Kun avasin aamulla silmäni, luulin olevani helv.. taivaassa, mutta viiveellä tajuntaani iskevä luonnon kutsu vahvisti tämän karuksi todellisuudeksi. Kun tallustelin mökin ulkopuolelle, kohtasin kohtuullisen surrealistisen näyn: Edessäni avautui vuoristopuro, joka valui taustalla näkyvältä jäätiköltä ja oikealla olevalla niityllä juoksenteli toinen niistä ghillie-pukuisista metsästäjistä ja ampui puolivauhdista seisaaltaan kiväärillä jotain luontokappaletta. Kuseskelin menemään unenpöpperössäni hymyilin itsekseni. Yksikään luontokappale ei ollut taatusti vaarassa.

Ennen lähtöä nuorempi Mikko Oskari valmisti meille vielä legendaarisen maukkaat pekonilla kuorrutetut kanamunaleivät ja sitten oli aika pistää erämaavisiitti pakettiin. Kuin ihmeen kaupalla, Ford pääsi perille vuokrafirman pihaan yhtenä kappaleena ja yltä päältä kurassa oleva auto sai vuokraamon työntekijältä aika hersyvät naurut.

Koska päivä oli vasta aluillaan ja aurinko paistoi hyppäsimme taas fillarin selkään ja Reykjavikin ytimeen. Viimeinen päivä menikin pääasiassa maisemia ihaillessa pyörän selästä ja paikallisen piruntorjuntabunkkerin tornista, sekä Blue Lagoonin kylpylässä makoillessa. Blue Lagoonia mainostetaan Reykjavikin The Nähtävyytenä, mutta ihan sitä lupausta se ei kyllä lunasta ainakaan kylpylöihin tottuneelle suomalaisen näkövinkkelistä.

Islanti jätti jälkeensä hyvät fiilikset ja Icelandairin Stop Over -tarjoukset ovat sen verran hyviä, että niitä kannattaa kyllä hyödyntää.

Nyt vaatimattoman yöunet ja huomenna kohti New Yorkia.