Bobin viimeinen matka 1/2

Kirjoitan tätä tuulisesta ja koleasta Edinburghista. Ulkona tulee puuskissa 55 solmua ja kello on puoli kaksi yöllä. Ympärilläni huutaa kymmenkunta espanjalaista teiniä ja istun hostellin aulan lattialla, koska tämä on ainoa paikka missä WiFi toimii. Takana on 32h matkustamissa Nykistä Reykjavikin kautta Lontooseen ja siitä edelleen autolla tänne. Sisäinen kello on ilmeisen sekaisin, koska ei väsytä vieläkään.

Fiilis olisi ehkä hiukan parempi, ellei Heathrowlla olisi odottanut ikävä yllätys murtuneen pyöränrungon muodossa. Ilmeisesti TSA oli avannut pyörälaukun USAn päässä ja repinyt pehmusteet, makuupussin yms. suojaavan tavaran pois ja tunkenut ne takaisin miten sattuu. Liitetään yhtälöön vielä haistavittu-asenteella toimiva rämppäri ja lopputuloksena on yksi turmeltu fillarin runko. Saavutus sinänsä, koska teräsrungon vääntäminen ei onnistu ihan pienellä vaivalla.

Mutta rakkaudella (Lue: osaamattomuudella sekä kumiluodin suosiollisella avustuksella) kasattu fillari palveli hyvin sen minkä ehti ja tässä vielä viimeisimmät kuulumiset Vapauden ja Oikeudenmukaisuuden kehdosta.

9.9

Edellisen päivän aurinkoista Manhattania fiilistellessä onnistuin ajamaan Antin takakiekon remonttiin, joten tämä päivä alkoi pikavisiitillä Bicycle Habitatiin heti kahdeksan jälkeen. Päivän ensimmäinen asiakas sai hyvää palvelua ja poistuin kaupasta entistäkin ehomman takakiekon kanssa puoli tuntia myöhemmin.

Päivän ensimmäinen näytös oli rannassa parkissa oleva USS Intrepid, joka palvelee nykyään meri- ja ilmailumuseona. Näytteillä on mm. A-12 Blackbird ja Concorde, joten pikkupoikamainen intoni oli varsin perusteltua. Intrepid on museona hyvin järjestetty ja sopivan kompakti, eikä vierailijoiden tarvitse pähkäillä kartan kanssa että minne mennä ja mistä tulla. Kävimme vetämässä pientä temppua lentomalliltaan avuttomassa, mutta 3-akselin ympäri pyörivässä simussa ja sään tarjoillessa parastaan, koneita kelpasi ihailla lentokannella. Varsinkin aluksen komentosillalla käydessä pystyi hyvin kuvittelemaan miltä tuon kokoluokan laivan komentaminen mahtoi tuntua. Kaikkialla huokui järeä messinki ja analoginen aikakausi oli läsnä. Oli selvää että ne laitteet oli tehty käytettäväksi ja estrogeeni ei varsinaisesti leijunut ilmassa.

Kun vapauden välineitä oli ihailtu tarpeeksi, nostimme kytkintä saaren pohjoisosaan ja 155th streetille. Harlemista ei ollut kokemusta aiemmilta matkoilta juurikaan, joten kävimme vilkaisemassa paikkaa päivänvalossa. Edellisellä reissullani nukahdin metroon ja herätessäni tajusin olevani ainoa valkoihoinen kymmenen korttelin säteellä ja tilanne oli kieltämättä hieman kuumottava.

Nyt mistään tuollaisesta ei ollut puhettakaan ja vaikka olimme välillä ainoat valkoiset meksikaanien keskellä ja välillä taas vaihtelun vuoksi mustien keskellä, kuumotuksia ei tullut. Harlem on tosiaan rauhoittunut, kuten väitetään. Erityismaininta on annettava Sylvialle, jonka ravintola oli reissun tuoreimpia tapauksia. Tai noh, ehkä tuore on väärä adjektiivi, koska paikka oli kuin aikamatka 60-luvun hieman paremmin menestyvien mustien tyylikkyyteen. Tarjoilija oli asiakaspalvelija (ja ilmiselvästi naistenmies) Jumalan armosta ja paikallinen Sugar Hill oli oluena kokeilemisen arvoinen. Suosittelen!

Kävimme myös katukoriksen mekassa, Rucker Parkissa, mutta pettymykseksemme kukaan ei ollut pelaamassa. Kun Harlem oli nähty, oli aika polkaista Central Parkin kautta hotellille ja antaa Antille myöhäinen syntymäpäivälahja. Mies kun paatumattomana romantikkona meni jättämään meidät Balilla ja vietti merkkipäivänsä ennemmin kauniimman osapuolen kanssa Firenzessä, oli aika viedä mies Broadwayn musikaaliin. Illan valintana oli Chicago, joka osoittautui erinomaiseksi! Minulla ei ollut aiempaa kokemusta Broadwayn tuotoksista, mutta jos jostain piti aloittaa, niin ei ollenkaan huono valinta. Yltiöpäisen lavastekikkailun sijaan toteutuksessa nojattiin itse esiintyjiin ja se myös palkittiin. Broadwayn tuotannolliset arvot ovat kyllä aivan käsittämättömällä tasolla. Musiikki, laulu, tanssi, liike, koreografiat ja saumaton yhteistyö on suorastaan ilmiömäistä, eikä tuota voi oikein kunnolla kuvailla, vaan se pitää kokea itse.