This Is Madness

Nappasimme Chicagosta auton alle ja suuntasimme matkan varrella olevaan Outlet-helvettiin ja Walmartiin. Parin tunnin pyörimisen jälkeen käsiin tarttui tärkeimmät, eli tukkupakkaus vaimonhakkaajia, neljän hengen teltta, iso kylmälaukku, pari lavaa olutta ja kilotolkulla jerkyä. Suuremmat vaateostokset saivat jäädä tuonnempaan, koska nyt oli aika hikoilla ja haista pahalle. Suunnitelma olikin harvinaisen selvä: Seuraavat pari päivää oli määrä istua autossa ja ajaa länteen reipas 2400km, kunnes saapuisimme Yellowstoneen.

Päätimme ajaa ensimmäisen yön pysähtymättä ja kieltämättä oli huvittuneen lannistunut olo, kun navigaattori kehotti jatkamaan suoraan reippaat 900km. Kun sanoin että ajaisimme länteen, tarkoitin sitä kirjaimellisesti ja parin asteen tarkkuudella. Positiivisena puolena olimme kuitenkin heti maanantai aamusta Badlandsissa saamassa esimakua tulevista maisemista. Ja hienojahan ne olivat, vaikkei nyt mitään Grand Canyonin tasoista ollutkaan tarjolla. Mutta sen ehtii nähdä myöhemmin..

Se täytyy taas todeta, että maailma on varsin pieni paikka. Eräällä jumalan hylkäämällä huoltoasemalla joku natiivi tuli innoissaan hokemaan: "paskat housussa", joka oli kyllä hyvin tunnistettavissa hivenen ontuvasta lausumisesta riippumatta. Ilmeisesti joku sukulainen oli pohjolan perukoilta kotoisin ja tärkeimmät opit olivat jääneet mieleen. South Dakotan korpimaat ei ole kuitenkaan ensimmäinen paikka jossa odottaisi kuulevansa Suomea, edes paikallisten lausumana. Tosin kyllähän sitä tuli taas sanottua vääriä asioita väärässä paikassa ja kuulimme kuin kuulimmekin ne legendaariset sanat "ootteko te Suomesta?" erään neidin lausumana..

Badlandsin jälkeen kävimme nappaamassa muutamat fotot Mt. Rushmorella, joka muuten sijaitsee keskellä tasaista preeriaa. Oli suhteellisen outoa ajaa ensin täysin tasaista tietä toistakymmentä tuntia, tehdä vartin detour tieltä sivuun ja keskelle havupuiden täyttämää vuoristoa, vain palataksemme heti takaisin ah niin yllättävälle luotisuoralle tielle ja preerian keskelle. 

Mt. Rushmoren jälkeen ja ennen Yellowstonea saimme vielä esimakua luontoäidin voimista. Myrskyrintama vyöryi horisontista vastapalloon ja muutamassa minuutissa tuli paiskoi autoa sen verran reippaasti että sai ottaa melkein tuulikorjauskulmaa ja märkää satoi lasiin vaakatasossa. En ole aiemmin nähnyt noin reippaasti käyttäytyvää pilvimassaa ja sikäli "harmi" ettei törmätty tuohon päivemmällä, jolloin lämpötila oli sen reippaat 10 astetta korkeampi. Hyvällä tuurilla olisi ehkä voinut nähdä jotain tornadon tapaistakin..

Tätä kirjoittaessa takki on rehellisesti sanottuna kohtuullisen tyhjä, mutta silti hymyilyttää. Kun parin päivän ja yli kahden tuhannen kilometrin ajelut yhdistää suhteellisen aktiivisiin stoppeihin ja yöunet jäävät vajaaseen neljään tuntiin liikkuvan auton takapenkillä, on aivan selvä että vireystaso ja aivotoiminta on tasan nolla ja auto haisee niin vehkeelle että heikompaa hirvittää.

Hyvin nukuttu yö tulee nyt todellakin tarpeeseen.