Ubud, Batur ja Tulamben

Torstaina oli tarkoitus surffata, mutta opettajamme Dannyn mielestä aallot olivat sinä päivänä liian suuria, eli siis miehellä oli muuta menoa. Koska pelkkä altaalla makoilu ei napostellut, päätimme hypätä yksisilmäisen ja rasittavan turistiorientoituneen taksikuski kyytiin ja kohti Ubudia, jota sanotaan jonkinlaiseksi paikallisen kulttuurin kehdoksi.

Mutta ensin piti päästä hengissä perille ja yrittää joten kuten sietää taksikuskimme höpinöitä. Tai oikeastaan aika nopeasti jälkimmäisestä alkoi muodostua niin rasittavaa, että ensimmäisella ei ollut enää niin väliä.

Balilainen liikennekulttuuri on tyypillistä aasialaista, eikä sääntöjä tunneta. Indonesiassa on periaatteessa vasemmanpuoleinen liikenne, mutta kaikki käy ja välillä tuntuu että autot ajavat pääasiassa keskilinjalla tai jopa oikealla puolella. Missään ei ole määrätty että montako ajoneuvoa saa olla samaan aikaan rinnakkain kaksikaistaisella tiellä, joten niitä on yleensä vähintään kolme. Oli sitten kaupunki, taajama tai joku muu. Tööttiä käytetään useammin kuin jarruja ja liikenne on kaaoottista venäläistä rulettia, vaikka huippunopeudet pyörivät vain 60km/h tienoilla. Mutta uskokaa pois kun sanon, että tuo vastaa kotimaisella moottoritiellä kolmatta sataa.

Kuin ihmeen kaupalla pääsimme kuin pääsimmekin hengissä Ubudiin, mutta käytyämme Starbucksissa jonkun pyhän temppelin yhteydessä, päätimme skipata tuon "kulttuuriosion" ja lähteä jotostelemaan vajaan 10km:n pituisen patikkareitin. Se osottautui varsin hyväksi ratkaisuksi, koska ensimmäistä kertaa pääsimme tutustumaan luontoon edes vähän enemmän.

Luonnon tarjoama vaihtoehto Kuta Beachin hulinalle alkoi maistua niin hyvin, että varasimme seuraavalle päivälle maastopyöräilyn Baturin kraaterille ja päätimme jatka siitä suoraan Tulambeniin sukeltelemaan.

En ole koskaan kokeillut maasto- tai alamäkipyöräilyä, joten tämä jatkoi hyvin reissun teemaa uusien lajien kokeiluna. Baturin kraateri oli kertakaikkisen uskomaton näky ja luonnonvoimat vetivät kyllä hiljaiseksi. Siinä missä joskus on ollut vajaat 4km korkea vuori, on nyt 7,5km leveä kraateri, jonka keskelle on työntynyt uusi, aktiivinen tulivuori. Reittimme alkoi 1700m korkeudesta ja ajoimme vaihtelevassa maastossa alas laaksoon ja aina laavakenttien läpi Lake Baturille. Vaikka meno oli välillä omaan makuun ehkä hiukan liikaa muniin puhaltelua, oli reitillä sellaisiakin kohtia että oman turvallisuuden kannalta edessä "hidasteleva" opas oli ihan paikallaan. Ei ole pienintäkään epäilystä, ettenkö olisi tykitellyt parilta jyrkänteeltä suoraan viikatemiehen syliin, mikäli olisin saanut valita vauhdin.

Tähän mennessä ehdottomasti siistein päivä, eikä jäänyt epäilystäkään että meneekö maastopyörä ostoslistalle..

Baturilta suuntasimme Tulambeniin, joka on itärannikolla sijaitseva, täysin sukellukseen keskittynyt pikkukylä. Kylän edustalla on mm. USS Libertyn hylky, jolla on tarkoitus käydä ensi viikon aikana. Myös laitesukellus on jotain mistä ei ole minkäänlaista kokemusta, mutta seuraavan viikon jälkeen on. Tarkoituksena on käydä Open water- ja Advanced Open Water kurssit, joilla pitäisi pärjätä myöhemmillä reissuilla varsin hyvin.

Saaapuminen Tulambeniin antoikin lupauksia erinomaisesta viikosta. Hotelli on budjettiluonteestaan huolimatta erinomainen ja mm. hotellin ravintolasta on matkaa merelle, n. 5m. Näköaloissakaan ei ole valittamista, koska toisella puolella on meri ja toisella puolella näkyy 3km korkea tulivuori. Ja mikä tärkeintä, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus.

Aussies and monkeys

Kuta beach on paikka, jossa surffausta ja eksoottista sijaintia käytetään erinomaisena tekosyynä infernaaliseen bailaamiseen ja kaikkeen oheistoimintaan, mistä ei kerrota äidille kotona. Saati paikalliselle poliisille, jos täällä nyt sellaista ylipäätään on.

Kadulla pyörivien kauppamiesten tuoteportfolio on sen verran vaikuttava, että kotimaisen marketin tarjonta on siinä rinnalla aikamoista amatöörien puuhastelua. Povitaskusta löytyy kuljetuksen, tiedon (Information! - all problems!), hieronnan, huorien, kellojen ja sekalaisen rihkaman lisäksi tietenkin marihuanaa, kokaiinia, steroideja ja varmaan ihan kaikkea mitä älyää vain kysyä. Tämä siis maassa jossa huumeiden maahantuonnista lähtee henki ja käytöstäkin taitaa heilua häkkiä vuosikymmenen jos toisenkin. Mutta vaikka täällä ei alkoholilainsäädäntöä tunnetakaan ja kulturelli peräseinäjokelainen amiskin olisi kateudesta vihreä seuratessaan turistien ryyppäämistä, on selvä että moni turisti heiluttaa baarissa diskokättä muunkin kuin Arakin voimalla.



Itse baarit ovat sitä samaa kuin muuallakin Kaakkois-Aasiassa ja viime vuosituhannen kovimmat diskohitit pauhaavat volyymilla, joka saa pernan repeämään ja tärykalvojen kappaleiden lentämään toiselle puolen katua. Ja koska 85% Balin turisteista on ausseja, meno on muutenkin geeniperimän velvoittamaa. Bintangin vaimonhakkaaja on Top 1 -asuste sukupuolesta riippumatta ja ilma on romantiikasta sakeana. Hikiset vartalot hoippuvat tanssilattialla toisiinsa kietoutuneina ja paikalliset Kuta Cowboyt katsovat kateellisina vierestä. Tosin ammattimiehethän ei tunnetusti ensimmäisistä vastoinkäymisista lannistu, vaan markkinaa riittää kyllä kaikille.

Tuo empiirinen havaintomatkamme Kuta Beachin kulttuurilliseen antiin verotti aikataulua ja voimia sen verran, että pidimme surffivapaan päivän ja suuntasimme kohti Uluwatua ja paikallista apinatemppeliä. Uluwatun aallot, voimakkaat virtaukset ja korallit ovat sen verran jännittävä yhdistelmä, ettei ihan kenen tahansa kannata lähteä sinne surffamaan. Tästä todisteena oli jonkun turistin epätoivoinen yritys meloa aalloista läpi, joka johti vain siihen että mies ajautui puolen kilometrin päähän pelipaikoista ja tyttöystävä joutui pakkaamaan kameran laukkuun ilman sankarikuvia. Me emme sen sijaan lähteneet tyhjin käsin, vaan saimme tallennettua Antin suunnattoman stressin digifilmille.




Apinatemppeli oli kyllä aika siisti paikka, joskin kunnia kuului vain ja ainoastaan itse apinoille ja hemmetin hyville maisemille. Itse hengellinen puoli tuntui jääneen turismin jalkoihin. Mutta apinat, nuo pienet kleptomaaniset ystävämme, olivat kyllä aikamoisia veijareita. Varmaan jokaiselta varoituksille nauraneelta turistilta lähti aurinkolasit päästä ja yksi menetti jopa sandaalinsa kävellessään. Itse olin varustautunut vaimonhakkaajalla ja koska olin myös sukulaissielu, sain olla rauhassa.










Oli kyllä kertakaikkisen hieno päivä.

Rash

Toinen päivä takana ja aallot olivat hiukan eilistä suuremmat, mutta hyvä näin koska meno on reippaampaa. Neitsyyden menettämisestä hankitut hankaumat oli pakko peittää uudella pitkähihaisella rashguardilla, mutta hyöty oli lähinnä henkinen. Toisen päivän jäljltä polvet, vatsa, hauikset ja kyynervarret ovat aivan soirona. Kivetkin taitavat olla viettelevän karheat. Ja kun liian tiedon linjoilla mennään, niin miksei kukaan kertonut että surffaaminen ei sovellu miehille? Kun kaltaiseni ryhävalas löhöää laudalla, niin siinä hankautuu liikkuvat taakse vähän väliä ja mansikka raastaa lautaa. Vai menikö se toisinpäin..

Mutta kun surffaaminen on kerta tuollaista Via Dolorosaa, niin miksei siis ripustaa hanskoja tiskiin ja ottaa suosiolla olut käteen? Koska se ohikiitävä hetki, kun olet jopa ulkopuolisen tarkkailijan mielestä pari sekuntia laudan päällä, on yllättävän palkitseva. Surffaus on jumalattoman vaikeaa ja pienikin onnistuminen palkitsee, vaikkakin jokaista onnistunutta sekuntia kohti saisikin meloa tatti otsassa aaltoja vasten.

Melominen onkin tässä se nimenomainen kompastuskivi. Vähäinen uintikokemus ja hiilikuidun kiertojäykkyyden omaava hartialinja on sellainen epäonnistumisen resepti että hohhoijaa. Väsy tulee heti ja koska hartioita ei saa nostettua tarpeeksi, ns. melominen menee sivuille hosumiseksi ja siinä sivussa tasapaino ja etenemiskyky jää aaltoihin. Yritä siinä sitten ottaa riittävästi vauhtia, että pääsee sen keskimääräistä saimaan tyrskyä suuremman aallon kyytiin. Mutta tekemällä oppii ja jos se ei tästä taivu, niin onpahan ainakin yritetty.




Huominen menee haavoja nuollessa, joten laudalle noustaan uudelleen aikaisintaan ylihuomenna. Kutkuttaisi kyllä jo nyt, vaikka olo on kun katujyrän alle jääneellä, eikä tämä Bintangin maistelu altaalla +30 lämpötilassakaan hassumpaa ole.

P.S. Täällä muuten ei sada.

Pesukoneessa

Aikamoista touhua tuo "surffaaminen". Saimme tutun tutun tutun kautta erään lokaalin opettamaan ja suuntasimme kohtuu rapealla amisrässillä kohti Canggua. Matkaa oli ehkä se 20km, mutta täällä matkaa ei mitatakaan pituuden, vaan ajan perustella. Kutasta on pelimestoille siis se n. 45min.

El hefen mukaan Kutassa ei kannata opetella yhtään mitään, koska se on tuhannen täynnä ja aloittelijat pärskivät lähinnä white waterissa, eli vaahdoissa. Niinpä menimme Cangguun, joka on sekin aloittelijoiden pelimesta. Minähän en toki mistään mitään tiedä, mutta siitä huolimatta paikalliset aallot näyttivät kyllä sen verran helvetin isoilta että siinä vaihtui yksi jos toinenkin kysyvä katse.

Mutta kuten oppaamme sanoikin, "this is surf guidance, not surf school. White water is easy but blue water is much better". Pelin henki oli selvästi se, että rannalla vedetään parit (kirjaimellisesti) harjoitukset ja sitten vaan pesukoneeseen pyörimään. Ja voi pojat että tuli puhdasta.

Ensimmäisillä minuuteilla pelkkä laudan päällä makaaminen ja istuminen tuotti työtä ja melominen tuntui olevan aivan oma taiteenlajinsa. Note self, että puntti ei auta tässä lajissa ja allekirjoittaneella on paha epätasapaino oikean ja vasemman puolen välillä. Kun oli aika meloa ja meloinkin niin pirusti, niin lauta kääntyi aina vasemmalle. Ei hyvä kun takaa tuli se tuomionpäivän aalto. Happea, aallon mukana pinnan alle, mies ja lauta aivan solmuun ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

3h surffaamista ja lopputuloksena ehkä sekunti laudalla joten kuten pystyssä. Ja tämäkin on todennäköisesti liioittelua. Puolustuksen puheenvuorona mainittakoon, että vaahdoissa oli tosiaan aivan liikaa aikaa väsätä itseään pystyyn laudan päälle ja siinä se jopa onnistuikin. Mutta se oli sitä white wateria. Ei lasketa.

Lopputuloksena tuli siis taas todistettua oma lahjattomuus tässäkin urheilulajissa, mutta huomenna uudestaan runnomaan vielä pahemmat rashit käsiin. Kyllä tämä tästä, tai sitten ei, mutta helvetin kivaa tämä on siitä huolimatta.

Ja tosiaan huomenna voisi kokeilla myös sitä murtuneen aallon kohtaamista eskimokäännöksellä, sukelluksella, tai ihan millä tahansa muulla kuin rukoilemalla.