Kuitataan kouluhommat ensin lyhyesti. On käyty Jönköpingissä, sakkailtu, lähestytty, leikitty moottorihäiriöiden kanssa ja reissattu Porin ja Helsingin väliä ihan kiitettävästi. Lentotahti on ollut kutakuinkin lento per viikko, joten ihan hirveää hoppua koulu ei ole aiheuttanut. Ja hienoa on ollut, vaikka mukaan mahtuikin yksi vähän vähemmän putkeen mennyt lento. Koulun vähäisyyttä olen pyrkinyt kompensoimaan täydellä työnteolla ja ns. siviilielämä alkaa olla jo hyvin pohjustettu. Ja on syytäkin, koska koulusta ei ole jäljellä enää kuin varsinainen tarkastuslento. Ensi viikon jälkeen velvollisuudet on hoidettu ja 4.12 vedetään ykköset päälle ja taputellaan toisiamme selkään hyvin tehdystä työstä. Kylläpä 2,5 vuotta hujahti ohi nopeasti.
Päivittelen ehkä muutaman videon lennoista, kunhan ehdin koskea tietokoneeseen muussakin kuin työntekomielessä.
Lukaisin tuossa läpi toistamiseen Sir Ranulph Fiennesin (Sir Ranulph Twisleton-Wykeham-Fiennes, 3rd Baronet) elämäkerran. Jos et tiedä kuka hän on, niin kyseessä on brittiläinen herrasmies, joka on ehtinyt toimimaan erikoisjoukoissa (SAS) ja seikkailemaan ympäri maailmaa sen verran lahjakkaasti, että noita tarinoita lukiessa ei voi kuin pyöritellä päätään ja ihmetellä.
Special Air Servicestä tuli kenkää kun Sir Fiennes räjäytti 20th Century Foxin kuvauksia varten rakentaman padon, joka uhkasi jotain paikallista kylää. Sen jälkeen tuo peloton ja lievästi sanottuna tyhmänrohkea mies on mm. löytänut Ubarin kadonneen kaupungin (siihen meni vain 26 vuotta), kiertänyt maapallon pohjois-eteläsuunnassa, kiivennyt Eigerin pohjoisseinän ja käynyt (tietenkin) katselemassa maisemia Everestin huipulla. Kiipeilyhommat mies alotti vasta sydänvikaisena ja Everestillä piipahdettiin kun mittarissa oli jo 65-vuotta.
Sanoinko jo, että sydämen ohitusleikkaustaan hän juhlisti juoksemalla seitsemän maratonia, seitsemässä päivässä, seitsemällä eri mantereella? Luonnollisesti 4kk leikkauksen jälkeen, kuinkas muutenkaan.
Tämä Top Gearin haastattelu kertoo kaiken oleellisen:
Mad, Bad & Dangerous to Know on siis varsin viihdyttävää luettavaa ja mikäli aihepiiri kiinnostaa edes etäisesti, kannattaa sijoittaa pari kymppiä ja tilata kovakantinen kotiin. Täydet viisi tähteä.
Apple ja eräs toinen kiinalaisen lapsityöläisen märkä uni, löivät taannoin hynttyyt yhteen ja syntyi Nike+. Ideana oli, että musiikkisoittimesta saatiin popituksen ohella irti myös väliaikatietoja ja muuta mukavaa. GPS-vastaanotinta tuossa ei ollut, vaan matka mitattiin jonkinlaisen askelmittarin perusteella ja tarkkuus oli arvattavan heikko.
Koska iPhonesta löytyy GPS ja hyvä tuki Google Mapsille, oli aika luonnollista että joku jatkoi tuota ideaa vähän pidemmälle. Runkeeper Pro on verrattain kallis (7,99€) sovellus, mutta mikäli tuntee olevansa kohderyhmää, niin toki hintansa väärti.
RK Pro seuraa paikannuksen avulla reittiä ja kertoo väliaikatiedot 5min välein kuljetun matkan ja vauhdin osalta. Tavoitteet voi asettaa joko matkan tai ajan perusteella ja naisääni kertoo tiukkaa faktaa sen mukaisesti. Myös omien intervallien sun muiden viritysten tekeminen on varsin helppoa ja ne voi tallentaa ohjelman muistiin tulevaisuuden varalle. Juoksun jälkeen omat edesottamukset voi lähettää kätevästi RunKeeperin nettisivuille, jonne ne tallentuvat omaan profiiliin. Sivuilla hifistit voivat analysoida eri etappien väliaikoja, kuljettua matkaa ja jopa korkeuseroja.
Juoksin parina iltana kevyet testilenkit ja ohjelma tuntui toimivan hyvin, vaikka gps-signaali näyttikin välillä "poor". Kännyköiden gepsithän tunnetusti pätkivät välillä, mutta se ei juurikaan vaikuta lopputulokseen, oli kyse sitten navigoinnista tai träkkäämisestä.
Moni kysyy aiheellisesti, että onko tuossa nyt sitten hevonkaan järkeä, että niinkin suoraviivaisesta asiasta kuin juoksemista tehdään välinekikkailua. No eihän siinä oikeastaan ole, mutta kun touhu on itsessäänkin niin yksinkertaisen ihmisen hommaa, niin pakkohan sitä on MTV-sukupolven yrittää viihdyttää itseään jotenkin. Ja kaltaiselleni pumpulissa kasvaneelle city-sissille tuo on muutenkin kätevä, koska en tykkää juoksennella samaa ympyrää päivästä toiseen, vaan nyt voin sompailla ympäri kaupunkia ja tietää silti tilanteen.
Jos tuolle tielle lähtee, niin puhelimen suojaaminen ja kantaminen on tietysti oma lukunsa..
Belkinin Sport Armband on aluksi hieman kyseenalaiselta vaikuttava viritys, koska iPhone on kuitenkin kookkaan puoleinen kapistus, eikä sen hirttäminen käteen tunnu kovinkaan hyvältä idealta. Itselläni on vastaavanlainen remmi iPod nanoa varten, joten kokoero arvelutti isosti. Mutta yllättävän hyvin iPhone tulee mukana allien ohella, enkä huomannut sen häiritsevän yhtään, ainakaan noin lyhyillä lenkeillä.
Näytön suojauskin on hyvä ja puhelinta pystyy käyttämään paksun muovin läpi. Ainoastaan kotelon yläosa on avoin, joka sekin olisi voinut olla puolestani suljettu mahdollisen vesisateen vuoksi. Mutta eipä siellä toisaalta ole paljoa liittimiä mistä vesi pääsisi helposti laitteen sisään. Ja jos pääsee, niin tapellaan sitten Applen takuupolitiikan kanssa ja ratsastetaan virallisesti tuettujen tuotteiden käytöllä.
Jos iPhoneen liittyvä shoppailumania ei edellisestä helpota, niin hanki ihmeessä Applen In-Ear kuulokkeet. Mr. Jobs kätyreineen keksi kuningasidean, että jos puhelimen musiikkipuolta ei voisi käyttää kätevästi kuin yhdellä HF-kuulokkeella, kaikki halukkaat joutuisivat heittämään vanhat Sennheiserinsä mäkeen ja ostamaan uudet. Kumma homma että Apple teki viime kvartaalilla aivan jäätävän tuloksen. Samaa logiikkaa nimittäin sovelletaan vähän kaikkeen.
Mutta mikäs siinä, koska niin sitä itsekin kusetuksesta tietoisena marssin päättäväisesti kassalle. Itse kuulokkeet ovat kyllä ehdottoman hyvät, ja erinomaisen äänenlaadun lisäksi puheluiden- ja musiikin hallinta on tehty helpoksi. Johdossa roikkuvassa ohuessa pötkylässä on äänenvoimakkuuden säätimen lisäksi monitoiminäppäin. Kun sitä painaa kerran, biisin toisto menee pauselle ja kahdesta painalluksesta vaihtuu kappale. Myös puheluihin vastaaminen onnistuu samaan tapaan, joten ulkona liikkuessa puhelinta ei tarvitse ottaa taskusta. Puheluiden saapuessa musiikki vaimenee ja puhelun loputtua toisto jatkuu samasta kohdasta. Varsin kätevää.
Loppuun vielä pieni vinkki puhelintaan vaihtavalle, oli kyse sitten iPhonesta, Nokiasta tai SonyEricssonista. Jos ei käytä Outlookia tai muuta vastaavaa, kontaktien siirto on aina oma riesansa. ZYB on kuulemma kätevä ratkaisu tuohon ongelmaan. Sivulle rekisteröinnin jälkeen puhelimeen saa tilattua pienen softan, joka kerää yhteystiedot talteen ja siirtää ne nettisivuilla omaan profiiliin. Sieltä ne voi sitten ladata uuteen luuriin samalla periaatteella ja tuettuja merkkejä on tosiaan useita. Kuulostaa hiukan hämärältä, mutta toimii kuulemma kuin junan vessa. Joku oma yhteisöviritelmäkin tuossa on, mutta siitä ei liene kannata innostua.
Mies, akustinen kitara ja omaperäinen soittotyyli "slam". Voin kertoa että toimii ja isosti. Petteri Sariola on kitaravirtuoosi, joka osaa näemmä myös laulaa ja tehdä biisejä. Viime perjantaina oli hänen toisen levynsä julkaisukeikka Korjaamolla ja onnekseni olin paikalla.
Ilta meinasi alkaa äärimmäisellä ketutuksella, koska jätin laiskuuttani ostamatta ennakkoliput ja paikan päällä viehättävä lipunmyyjä sanoi että paikka on loppuunmyyty. Olin vieläkin tatti otsassa Musen keikan missaamisesta (On/off kikkailua lentojen ja niiden peruuntumisten takia) ja nyt homma meinasi mennä kiville ihan omaa tyhmyyttäni. Onneksi saimme vedeltyä oikeista naruista ja hetkeä myöhemmin olimme sisällä.
Akustinen kitara on Sariolalle selkeä käden jatke ja taidoista soittaminen ei jää kiinni. Tyyliä on vaikea kuvailla, joten tässä pieni näyte kolmen vuoden takaa.
Sariolan ohella esiintymässä olivat myös beatboxaaja Felix Zenger, Don Johnson Big Bandin solisti Tommy Lindgren, sekä itselleni ennestään tuntematon Heini Ikonen. Ja oli kyllä sen verran railakkaat rallit, että täyteen buukattu sali oli paikoitellen täysin pähkinöinä. Itselleni parasta antia olivat hetket, jolloin Sariola viihtyi kaksin kitaransa kanssa ja otti yleisönsä. Jossain vaiheessa kitara sai sen verran runtua, että kieli irtisanoi työsopimuksensa, mutta sehän ei luonnollisesti menoa hidastanut. Sariola veti biisin loppuun kuin mitään ei olisi tapahtunut ja välissä otti yleisön mukaan laulamaan ja vaihtoi kielen muina miehinä. Helvetin tyylikästä.
Sariolan lavaesiintyminen on uskomattoman energistä ja välillä sitä ihmettelee että kuinka hitossa mies osuu enää kieliin, saati pystyy laulamaan sen kaiken hyppimisen ohella. Mutta hyvä näin, koska paremmin yleisöään ei voi enää ottaa. Toki yleisön kanssa välittömässä läheisyydessä olemisessa ja samalle tasolle alistumisessa on omat ongelmansa ja keikat menevät helposti yhdessä chillailuun, eikä se toimi isommilla lavoilla. Stara on aina stara.
Pelkkä kitaralla kikkailu ei tietenkään riitä itsestään, mikäli haluaa breikata jossain vaiheessa. Biisien tekeminen ei tosiaan tunnu olevan Petterille minkäänlainen ongelma, vaan tähän mennessä julkaistut "Silence!" ja "Phases" ovat varsin hyviä levyjä ensimmäisiksi tuotoksiksi (huom. Spotifyn linkit levyihin). Jos jostain pitäisi napista, niin jossakin biiseissä mennään vähän liikaa johonkin Boyzonen tyyliseen poppailuun (ei, en ole kuunnellut ko. poikabändiä, mutta tajuatte varmaaan pointin). Muu biiseissä on vaan niin jäätävän hyvällä tasolla, että tuon suhteen olisi syytä mennä vähän eteenpäin. Enkä epäile hetkeäkään etteikö näin kävisi..
Vaikka vielä touhussa onkin tiettyjä raakoja kulmia, niin Sariolassa on sellainen potentiaali että oksat pois. Ja sen hän tulee taatusti myös lunastamaan. Ensi kesän festareita odotellessa..
Hohhoijakkaa, jopas sitä on taas ollut "kiirettä" ja blogin päivitystahti lipsuu. No ei, oikeasti olen ollut vain töissä ja nauttinut vapaasta. Tai no, nauttinut ja nauttinut, koska onnistuin saamaan jonkun hyppykupan ja olin kuumehöyryisessä flunssassa melkein koko viime viikon. Kävin tietenkin töissä (koska olen suomalainen MIES, ugh!) ja ihmettelin, että mitä normaalit työssäkäyvät ihmiset tekevät sillä kaikella tuhottomalla vapaa-ajalla, mitä heille jää käteen. Urheillakaan ei voinut, eikä töiden jälkeen ollut koulua mitä ajatella. 8h unta, 8h töitä ja 8h vapaa-aikaa. Aivan käsittämätöntä.
Viikonloppuna tuli viihdyttyä kotimaisen vapaaottelun parissa ja olin kisahallilla katsomassa Fight Festival 26:sta. Ottelut olivat taas taattua tavaraa ja mikäs sen mukavampaa, kun isot ja pienet miehet mäiskivät toisiaan yleisön hurratessa. Katsomossa ei ehkä nähty paljoa baskeripäisiä, viinilasi kädessä urheilua seuraavia herrasmiehiä, vaan herraksen miehet olivat itse kehässä. Reilun pelin hengessä käteltiin välillä jopa kesken pahimman selkäsaunan ja meni oli vauhdikasta kuten aina.
Tapahtuman suurin isäntä oli taatusti Jamba, tuo pieni ja söpö punapää, joka asteli kehään, pisti vastustajan taputtamaan ja sanoi matsin jälkeisessä haastattelussa tulevaisuuden suunnitelmistaan, että "jos sitä nyt illalla sais". Ja aivan taatusti sai.
Eikä huonosti muuten mennyt Jukka Järviselläkään, joka teki normaalisti tylsähköstä potkunyrkkeilystä mahtavaa viihdettä. Vastustaja napsahti unten maille sellaisella pommilla, että kävi melkein sääliksi.
Ai niin, herra Anton Kuivanen. Käsi rikki toisessa erässä ja vaikka ottelu oli täyttä dominointia alusta loppuun, niin mies pyyteli anteeksi kun voitti matsin "vain" pisteillä. Jossain vaiheessa Anton näytti unohtavan olevansa ihminen, kun vastustaja pyyhki molemmat jalat alta ja Anton seisoi silti. Minä en ymmärrä. Mutta jatkossa vastustajia kovemmaksi, koska kyvyt eivät näytä rajoittuvan tähän.
Porissakin oli kovia hommia. Maanantaina lensin uudestaan Rovaniemen keikan, joka viimeksi keskeytyi tekniseen vikaan. Nyt vehkeet pysyivät kunnossa ja päästiin perille ja takaisin. Rovaniemellä oli harmaata ja kylmää ja siellä käytiin lähinnä kääntymässä kahvilla. Harmi sinänsä, koska olisi tehnyt mieli tutustua paikkoihin paremmin, mutta minkäs teet kun aikataulut painaa päälle.
Keskiviikon lento olikin sitten hiukan hektisempi paketti. Kuopio-Jyväskylä-Tampere-Pori. Reittivälit olivat n.20min mittaisia ja jotain kingin nopeudesta kertoo se, että Tampere-Pori kesti kokonaiset 15min ja tuo lennettiin kevyeen vastatuuleen. Tuo "pomppumatkalento" on aika rapsakka keikka, eikä siinä ehdi paljoa kahvia siemailemaan ja lukemaan Ilta-Sanomia, vaan kädet on täynnä töitä koko ajan. Tässä vaiheessa tekemisen flow alkaa olla kuitenkin sen verran kasassa, että kaikesta pystyi jopa nauttimaan. Kun vedin Tampereella (tarkoituksella) ylös kevyellä koneella, naamallani oli taatusti perverssi hymy. Nokka tuntui osoittavan kohti taivasta (+26) ja nopeus vaan kiihtyi entisestään. Mieshommia.
Viikonlopun piristykseksi netistä bongattu pätkä, josta huokuu itseluottamus. Jos satutte olemaan 180-senttisiä mallityttöjä, niin tehkää perässä.
