Pyörällä Manhattanilla

Päivä alkoi pilvisenä ja näytti vahvasti siltä, että fillarit pysyisivät sisällä tämänkin päivän. Ja koska Antilla ja Mikolla oli kova halu lähteä tarkastamaan Brooklyn perusteellisesti ennen illan TV On The Radion keikkaa ja itse taas halusin piipahtaa kaupoilla, jaoimme porukan kahtia. Onneksi lojuin hotellihuoneessa puoleen päivään ja keli alkoi parantua. Siinä sivussa päivälle povattu ukkonen oli muuttunut ennusteissakin kuumaksi auringonpaisteeki, joten nappasin Bobin alle ja suuntasin kaduille.

Pyöräily Manhattanilla on hyvin erilaista kuin kotona ja vilskettä riittää aivan eri tahtiin. Ainoa johdonmukaisesti käyttäytyvä osa liikenteessä on autot, eikä niistä ole muuta uhkaa kuin liian kova tilannenopeus. Täällä ei paljoa nopeusrajoituksista murehdita ja jos erehdyt kääntymään auton alle, niin sinne myös jäät. Hitaammassa kyydissä autot antavat kyllä hyvin tietä, eikä kukaan ala avautumaan ruuhkassa jonon kärkeen valuvasta pyöräilijästä.

Siinä missä autoilijat ovat esimerkillisen huomaavaisia, jalankulkijat liikkuvat taas aivan reikä päässä. Se on aivan se sama että palaako vihreä vai punainen tai onko jossain jalkakäytävä vai ei, koska ihmiset ylittävät tien milloin huvittaa ja mistä huvittaa. Ja jos ajat täydellä vauhdilla kohti punaisia päin kulkevaa jalankulkijaa, hän katsoo sinua silmiin ja jatkaa matkaansa suoraan pyörän eteen. Pelin henki on selvä: Muut väistävät.

Tosin se sama "aivan sama" -mentaliteetti koskee kyllä kokeneita pyöräilijöitäkin. Jalkakäytävillä ajamista täällä ei juurikaan näe, mutta kaikki muita sääntöjä rikotaan erityisesti fillarilähettien toimesta, eikä ole ollenkaan harvinaista että joku lähetti pujottelee autojen välissä, samalla kun aijaa keskellä tietä liikennevirtaa väärään suuntaan.

Mutta kaikesta tästä sekasorrosta huolimatta Manhattanilla on aivan mahtava ajaa. Silmät auki, tarpeeksi vauhtia, hymy korvasta korvaan ja johan matka taittuu. Päivä meni allekirjoittaneen osalta ajellessa päämäärättömästi ristiin rastiin ja tutustuessani kaupungin eri osiin. Kävin myös Chrome Bag Storessa ostoksilla, koska lähdin reissuun ilman reppua. Palvelu oli huikeaa ja tuotteet vielä parempia, joten matkaan tarttui Chromen Pawn. Samaan aikaan toisaalla herrasmiehet nauttivat kulttuurista (lue: pubeista) Brooklynin puolella, joten ajoin väärälle puolelle jokea seuraksi..

h

Illan pääohjelma oli tietenkin rannalla järjestetty TV On The Radion konsertti. Puitteet olivat mahtavat ja harvemmin pääsee katsomaan keikkaa Manhattanin skylinen näkyessä taustalla. Itse bändi on allekirjoittaneelle lähinnä puolittainen tuttavuus, mutta nuorempi Mikko tuntui tekevän lähes pyhiinvaellusta Brooklyniin. Itse bändi veti kyllä ihan ok-suorituksen, mutta miksaaja oli tempaistu jostain roskalavan takaa ja onnistui pilaamaan koko keikan. Pari tuntia ääntä muistuttavaa sekasotkua ja solisti jota ei juurikaan nähnyt varjoista (en viittaa rasistisesti, vaan osoitan valoista vastuussa olevaa tahoa) näytti sen, että hyvänkin voi pilata. Mutta takana oli sen verran siisti päivä, ettei tuo ollut kuin kauneusvirhe.

Lehdissä on ollut mainintaan Manhattania uhkaavasta pommiuhasta näin 9/11 muistopäivän lähestyessä ja se on kyllä näkynyt katukuvassa vahvasti. Uutisten mukaan epäilyissä on autopommi ja jokainen pääväylä on suljettu ja kaikki autot tarkastetaan. Liikenne sujuu siis sen mukaisesti, mutta onneksi on pyörät. Lisäksi poliiseja on joka puolella todella paljon ja esim. eteläkärjestä hotellille (48st) ajaessa näin reippaat parikymmentä poliisiautoa.
Itse uhasta emme ole kuitenkaan kovinkaan huolissamme ja tämä on liene jokavuotinen rumba syyskuun puolen välin lähestyessä.

Kuvia näistä tiesuluista ja poliiseista ei ole, eikä tule. Sen verran vahvalla sanalla on pariin otteeseen jo asiasta huomautettu, että Guantanamon välttämiseksi pidämme kamerat visusti piilossa.

Rainy Day

Eilinen rankkasade on muuttunut äärimmäisen kosteaksi ilmaksi ja matalalla roikkuviksi pilviksi. New York on aika jäätävän hieno paikka myös tällä kelillä ja pilvenpiirtäjät halkovat kirjaimellisesti pilviä. Valitettavasti kuurosateita tulee sen verran, että pyörät istuvat kiltisti hotellihuoneessa ja kolmaskin päivä omistetaan pääasiassa museoille ja sisätiloille.

Aloitimme päivän Europa Cafén salaatilla, joka on kuin kotimaiset salaattitiskit, mutta valinnanvaraa on tuplasti. Kun maha oli täynnä ja terveellisyyden illuusio oli saavutettu, suuntasimme kohti Museum of Modern Artia Vaikka nykytaiteesta ei mitään tajuaisikaan, niin onhan tuo aikamoinen must-see nykin reissuilla. Ja kieltämättä en tajunnutkaan ja suurin osa näyttelyistä meni enemmän tai vähemmän ohi. Mutta sen mistä sai edes jonkinlaisen otteen, teki kyllä vaikutuksen.

Kun taidehomostelu oli saatu pois jaloista, niin voitiin keskittyä olennaiseen ja seuraavana etappina oli Hill Countryn Barbecue Market. Tavoitteet olivat selkeät ja rima korkealla, eli tarkoituksena oli syödä hemmetisti lihaa ja juoda paljon olutta. Ja syödä lisää lihaa.

Barbeque Marketissa ei turhaa hienosteltu, vaan roheiinia oli saatavilla n. puolen kilon välein mitoitetuissa annoksissa (pari sataa grammaa sinne tänne) ja lisukkeinakin oli kulinaristisia herkkuja, joita tilasimme combolla "Beans, Coleslaw and macaroni and cheese. A lot.". Kuten arvata saattaa, tunti myöhemmin pöydän ääressä oli kolme rintaa takovaa alkumiestä ja liha oli murskattu ja huuhdottu alas oluella. Olo oli hyvä ja tyytyväinen.

Ruokailuhurmoksen uuvuttamina raahauduimme vielä katsomaan stand upia, vaikka odotusarvo geneeriseltä keskiviikolta ei ollut kovinkaan kummoinen. Illan ohjelmassa oli viiden stand upin setti ja meno oli hieman yllättävästi aika hiton hyvää. Varsinkin Dante Nero sai yleisöön messiin rivoilla jutuillaan ja mikäs sen parempaa. Paikallisille tavoille uskollisena tämänkin paikan hinnoittelu oli varsin mielenkiintoista. Sisäänpääsy oli vain pari kymppiä per nenä, mutta jokaisen oli ostettava vähintään 15 taalalla juomista. Loppusummaan lisättiin tietenkin vielä 18% tipit automaattisesti. Mutta kuten sanottua, rahoille sai vastinetta.

New York, New York

JFK:n maahanmuuttoruuhkissa jonottaessa tajusimme että tällä viikolla on 9/11-iskujen 10-vuotispäivä ja että lentäisimme takaisin Eurooppaan nimenomaisena päivänä. Eli tulovaiheen tunnin jonotus passintarkastukseen tulisi olemaan todennäköisesti se miellyttävämpi osa lentomatkustusta. Silti Department of Homeland Securityn tarkastukset olivat tuskastuttavan hitaita.

Jo kentällä US of A:n ominaispiirteet alkoivat tulla esille. Kaikki on suurta, tai jos mahdollista niin vielä suurempaa ja value for money -ajattelu on voimissaan. Ostaessani Beef Jerkyä lentokentän kioskista myyjä oli kohtelias kysyessään, että "tiedäthän tämän maksaa paljon?" ja infotiskin tätikin vinkkasi hyvän tavan säästää pari taalaa taksista keskustaan.

Olimme alunperin varanneet majoitukseksi budjettihostellin, mutta tulimme järkiimme viime metreillä ja päivitimme kattoa pään päällä Hotelli Belvedereen. Ensimmäinen asia hotelliin saapuessa oli tietenkin fillareiden kasaaminen ja puoli tuntia myöhemmin olimmekin jo unohtaneet itsesuojeluvaistomme ja pujottelimme täysiä pitkin Manhattania. Liikenne täällä on aika hektistä ja silmät kannattaa pitää auki. Tilaa kyllä annetaan ja pyöräilijät huomioidaan, mutta tilannenopeudet ovat niin suuria että jos erehtyy koukkaamaan auton alle, niin runtua kyllä tulee. Autobahn-filosofia onkin syytä pitää mielessä: katse taustapeiliin!

Erityisen herkullisia ovat tilanteet, joissa auto on jätetty tilapäisparkkiin pyöräkaistalle (tätä näkee todella usein) ja kun autoa lähtee ohittamaan, niin on aivan varma että päätyy keulakoristeeksi jollekin New Yorkin tuhansista takseista, ellei katso tarkkaan mihin on ajamassa. Pyöräkaistalle pysäköiminen on sanalla sanoen raivostuttavaa.

Pyöräteitäkään ei kulje joka puolella ja yleensä niitä löytyy vain toiselta puolen ajorataa ja niitä saa ajaa vain toiseen suuntaan. Ne ovat kuitenkin liikkumisen kannalta kullan arvoisia, koska pyöräteillä on rauhallista ja korttelit vilisevät silmissä, kun taas ajoradalla saa olla jatkuvasti hereillä ja varomassa autoja ja jalankulkijoita. Myös yksisuuntaisia riittää, joten kannattaa miettiä mistä ajaa mihinkin. Tästä huolimatta Manhattanilla pyöräily on todella helppoa johdonmukaisen kaupunkisuunnittelun ansiosta ja pyörä on ehdottomasti nopein kulkuväline kaikista. Fillarilla liikkuessa Manhattan tuntuu myös kasvavan silmissä, koska siinä missä jalan, taksilla tai metrolla tulee pyörittyä vain tietyissä paikoissa, pyörällä tulee nähtyä yhtä sun toista myös matkalla. Kaupungista saa irti aivan toisella tavalla ja voin kertoa ettei Kalliossa fiilistely tule tuntumaan missään ihan hetkeen.

Ensimmäisen päivän pyöräilytaivas muuttui kuitenkin toisen päivän armottomaksi vesisateeksi. Aamulla näytti vielä siltä että kyllä se taivas tästä aukeaa ja niin aukesikin, mutta ei toivotulla tavalla. Vettä tuli koko päivän aivan jumalattomasti ja tulee edelleen. Niinpä käytimme ajan hyödyksi ja suuntasimme New Yorkin luonnontieteellisen museoon. Vähemmän yllättäen paikka on vaikuttava ja sisältää yli 600 aitoa fossiilia, joista useat ovat uniikkeja. Sieltä löytyy aivan kaikkea aina T-Rexistä sammakoihin ja sanat "mittaamattoman arvokas" voi liittää yhteen sun toiseen näytteillä olevaan asiaan. American Museum of Natural History kuuluukin jokaisen itseään kunnioittavan nykin vierailijan ohjelmaan.

Museoinnin jälkeen suuntasimme paikalliseen pubiin aivan silkasta kulttuurillisesta mielenkiinnosta ja sitten olikin vuorossa kevyttä shoppailua ja litimäräksi kastumista. Koska nuorempi Mikko oli päättänyt ostaa iPadin, suuntasimme Fift Avenuen Apple Storeen. Ongelmana tässä oli se, että rankkasateesta johtuen joku muukin oli keksinyt että kävelemisen sijaan taksi olisi parempi vaihtoehto ja mahdoton oli tapahtunut: Manhattanilta ei tosiaan meinannut saada taksia. Parinkymmenen korttelin jälkeen ei enää huolestuttanut farkkujen kastuminen, vaan lähinnä elektroniikan, mutta hotellihuoneeseen päästiin ehjänä maallista omaisuutta myöten.

Seuraavan parin päivän sää näyttääkin epävakaiselta, joten museokierrosta pukkaa päälle myös huomenna. Toivottavasti jo torstaina on kuivaa, koska ohjelmassa on TV on the Radion keikka Brooklynissä ja puitteet ovat sen verran eeppiset, että sitä ei sateella pilata.

Islanti 2/2

Ensimmäinen täysi reissupäivä alkoi auton noutamisella. Valitsimme alle neljällä tassulla repivän maasturin, koska tarkoituksena oli lähteä tutkimaan Islannin kuuluisaa luontoa vähän lähempää. Vuokraamo heitti alle Fordin Kugan, jolla ei vuoria valloiteta, mutta sopii tähän käyttöön varsin hyvin. Kävimme tankkaamassa mukaan eväät, juomat (äiti sanoi aina että paikalliseen kulttuuriin pitää muistaa tutustua) ja muutamat eräkamppeet. Sitten vain turistilakki kourassa kiltisti pitkin Golden Circle Routea ja kohti nähtävyyksiä.

Ensimmäisenä eteen osui Pingvellerin kansallispuistossa oleva mannerlaattojen erkanema. Oli kieltämättä aika vaikuttavaa tallustella Pohjois-Amerikan ja Euraasian mannerlaattojen välissä ja ihmetellä luonnonvoimia.

Pingvelleristä löytyy myös maailman ensimmäisen demokraattisen parlamentin perustamispaikka, Lögberg, joka on luonnollisesti Islantilaisille varsin tärkeä paikka. Allekirjoittaneen näkökulmasta päällystetyt tiet yms. hienoudet veivät kyllä paikasta sen hohdon ja menneiden aikojen isäntiä oli aika vaikea kuvitella päälliköimään tiluksille.

Seuraavaksi suuntasimme katselemaan Strokkurin geysiria, joka purkautuu keskimäärin 5min välein n.15-40m korkeuteen. Maasta purkautuva kiehuva vesi on jotain mitä savolaisjuntti ei joka päivä näe, joten hienolta kyllä näytti. Aiemmin Strokkerin vieressä on ollut suurempikin geysir, mutta turistit ovat heitelleet sinne aikojen saatossa sen verran kiviä, että se on onnistuttu saamaan tukkoon.

Geysirin jälkeen ajoimme Gulfossin vesiputoukselle, joka oli niin hyvin piilossa läheiseltä tieltä, että putouksen koko tuli aikamoisena yllätyksenä. Jos Islantiin eksyy, niin suosittelen kyllä ajamaan Golden Circlen läpi, vaikka turistien joukossa pyöriminen ei kiinnostaisikaan. Tuolla voi mennä ja tulla juuri kuten itse haluaa.

Kun turistisetit oli käyty läpi, pidimme pienen neuvonpidon jatkosuunnitelmista ja päätimme vain ajaa "johonkin". Lonely Planet kertoi Kerlingarfjöllistä, jossa uskottiin asuvan mörköjä ja jonne uskaltauduttiin ensimmäisen kerran vasta 1940-luvulla. Sinne siis. Sileä asfaltti vaihtui aikamoiseen röykytykseen kuoppaisella ja kivisellä tiellä ja auto oli mukavuusalueensa ulkopuolella.

Saaren keskiosien erämaa oli kyllä karun upea paikka, joka tarjosi kymmeniä kilometrejä pelkkää karua yksinäisyyttä. Maisemat hakivat vertaistaan ja kännykkäpeitosta oli turha uneksia. Muutamaan otteeseen tuli naurettua sille fataalille kuselle, missä olisimme jos autolle kävisi jotain. Se ei tosin vaikuttanut millään tavalla ajonopeuteen, vaan kaasussa oli tasan kaksi asentoa ja toista niistä ei käytetty. Ajoimme ylös vuorille jossa näimme mm. lentokentän 2100 jalan korkeudessa ja jos joskus voi laskeutua tyylikkääseen mestaan, niin tuonne.

Matkan varrella törmäsimme myös ghillie-pukuisiin oman elämänsä Tom Berengereihin, jotka olivat reippaasti ylivarustautuneita sorsametsälle. Tiedä sitten mitä sorsia oli tarkoitus ammuskella, mutta äkkiseltään näytti siltä että keskellä korpea oli ainoa paikka missä herrat saivat vapauttaa sisäisen pikkupoikansa ja leikkiä vähän pyssyillä.

Alkuperäisenä suunnitelmana oli pistää leiri ja laavu pystyyn keskelle korpea, mutta tuuli yltyi ylhäällä sen verran reippaaksi, että hyvin nopeasti kartasta alkoi löytyi paljon parempia ideoita. Kuten Suomessakin, myös Islannissa on yleisessä käytössä olevia erämaamökkejä. Yksi niistä löytyi keskeltä ei mitään ja oli sopivan "lähellä".

Kun ajoimme perille, kävi selväksi ettemme olleet yksin. Mökissä yöpyi jo saksalainen turisti, joka toivotti meidät tervetulleeksi. Kun mies kertoi kävelleensä sinne kolme päivää, aloimme lyödä vetoa siitä, että kuka kuolee ensimmäisenä. Tämä tarina ei voisi päättyä muuten, kuin siihen että germaani vetää moottorisahan käyntiin ja herättää porukan hurmoksen lentäessä pitkin seiniä.

Miehellä, joka kävelee kolme päivää yksin erämaassa, ei voi olla puhdas omatunto.

Nälkä kurni kuitenkin jo pitkän päivän jäljiltä sen verran rapeasti, että päätimme valmistaa viimeisen ehtoollisen. Jos oli kuoltava, niin tekisimme sen onnellisena vatsa täynnä täyteläisellä säilykelihalla maustettua pasta carbonaraa. Ja voi pojat että maistui.

Kun avasin aamulla silmäni, luulin olevani helv.. taivaassa, mutta viiveellä tajuntaani iskevä luonnon kutsu vahvisti tämän karuksi todellisuudeksi. Kun tallustelin mökin ulkopuolelle, kohtasin kohtuullisen surrealistisen näyn: Edessäni avautui vuoristopuro, joka valui taustalla näkyvältä jäätiköltä ja oikealla olevalla niityllä juoksenteli toinen niistä ghillie-pukuisista metsästäjistä ja ampui puolivauhdista seisaaltaan kiväärillä jotain luontokappaletta. Kuseskelin menemään unenpöpperössäni hymyilin itsekseni. Yksikään luontokappale ei ollut taatusti vaarassa.

Ennen lähtöä nuorempi Mikko Oskari valmisti meille vielä legendaarisen maukkaat pekonilla kuorrutetut kanamunaleivät ja sitten oli aika pistää erämaavisiitti pakettiin. Kuin ihmeen kaupalla, Ford pääsi perille vuokrafirman pihaan yhtenä kappaleena ja yltä päältä kurassa oleva auto sai vuokraamon työntekijältä aika hersyvät naurut.

Koska päivä oli vasta aluillaan ja aurinko paistoi hyppäsimme taas fillarin selkään ja Reykjavikin ytimeen. Viimeinen päivä menikin pääasiassa maisemia ihaillessa pyörän selästä ja paikallisen piruntorjuntabunkkerin tornista, sekä Blue Lagoonin kylpylässä makoillessa. Blue Lagoonia mainostetaan Reykjavikin The Nähtävyytenä, mutta ihan sitä lupausta se ei kyllä lunasta ainakaan kylpylöihin tottuneelle suomalaisen näkövinkkelistä.

Islanti jätti jälkeensä hyvät fiilikset ja Icelandairin Stop Over -tarjoukset ovat sen verran hyviä, että niitä kannattaa kyllä hyödyntää.

Nyt vaatimattoman yöunet ja huomenna kohti New Yorkia.