Islanti 2/2

Ensimmäinen täysi reissupäivä alkoi auton noutamisella. Valitsimme alle neljällä tassulla repivän maasturin, koska tarkoituksena oli lähteä tutkimaan Islannin kuuluisaa luontoa vähän lähempää. Vuokraamo heitti alle Fordin Kugan, jolla ei vuoria valloiteta, mutta sopii tähän käyttöön varsin hyvin. Kävimme tankkaamassa mukaan eväät, juomat (äiti sanoi aina että paikalliseen kulttuuriin pitää muistaa tutustua) ja muutamat eräkamppeet. Sitten vain turistilakki kourassa kiltisti pitkin Golden Circle Routea ja kohti nähtävyyksiä.

Ensimmäisenä eteen osui Pingvellerin kansallispuistossa oleva mannerlaattojen erkanema. Oli kieltämättä aika vaikuttavaa tallustella Pohjois-Amerikan ja Euraasian mannerlaattojen välissä ja ihmetellä luonnonvoimia.

Pingvelleristä löytyy myös maailman ensimmäisen demokraattisen parlamentin perustamispaikka, Lögberg, joka on luonnollisesti Islantilaisille varsin tärkeä paikka. Allekirjoittaneen näkökulmasta päällystetyt tiet yms. hienoudet veivät kyllä paikasta sen hohdon ja menneiden aikojen isäntiä oli aika vaikea kuvitella päälliköimään tiluksille.

Seuraavaksi suuntasimme katselemaan Strokkurin geysiria, joka purkautuu keskimäärin 5min välein n.15-40m korkeuteen. Maasta purkautuva kiehuva vesi on jotain mitä savolaisjuntti ei joka päivä näe, joten hienolta kyllä näytti. Aiemmin Strokkerin vieressä on ollut suurempikin geysir, mutta turistit ovat heitelleet sinne aikojen saatossa sen verran kiviä, että se on onnistuttu saamaan tukkoon.

Geysirin jälkeen ajoimme Gulfossin vesiputoukselle, joka oli niin hyvin piilossa läheiseltä tieltä, että putouksen koko tuli aikamoisena yllätyksenä. Jos Islantiin eksyy, niin suosittelen kyllä ajamaan Golden Circlen läpi, vaikka turistien joukossa pyöriminen ei kiinnostaisikaan. Tuolla voi mennä ja tulla juuri kuten itse haluaa.

Kun turistisetit oli käyty läpi, pidimme pienen neuvonpidon jatkosuunnitelmista ja päätimme vain ajaa "johonkin". Lonely Planet kertoi Kerlingarfjöllistä, jossa uskottiin asuvan mörköjä ja jonne uskaltauduttiin ensimmäisen kerran vasta 1940-luvulla. Sinne siis. Sileä asfaltti vaihtui aikamoiseen röykytykseen kuoppaisella ja kivisellä tiellä ja auto oli mukavuusalueensa ulkopuolella.

Saaren keskiosien erämaa oli kyllä karun upea paikka, joka tarjosi kymmeniä kilometrejä pelkkää karua yksinäisyyttä. Maisemat hakivat vertaistaan ja kännykkäpeitosta oli turha uneksia. Muutamaan otteeseen tuli naurettua sille fataalille kuselle, missä olisimme jos autolle kävisi jotain. Se ei tosin vaikuttanut millään tavalla ajonopeuteen, vaan kaasussa oli tasan kaksi asentoa ja toista niistä ei käytetty. Ajoimme ylös vuorille jossa näimme mm. lentokentän 2100 jalan korkeudessa ja jos joskus voi laskeutua tyylikkääseen mestaan, niin tuonne.

Matkan varrella törmäsimme myös ghillie-pukuisiin oman elämänsä Tom Berengereihin, jotka olivat reippaasti ylivarustautuneita sorsametsälle. Tiedä sitten mitä sorsia oli tarkoitus ammuskella, mutta äkkiseltään näytti siltä että keskellä korpea oli ainoa paikka missä herrat saivat vapauttaa sisäisen pikkupoikansa ja leikkiä vähän pyssyillä.

Alkuperäisenä suunnitelmana oli pistää leiri ja laavu pystyyn keskelle korpea, mutta tuuli yltyi ylhäällä sen verran reippaaksi, että hyvin nopeasti kartasta alkoi löytyi paljon parempia ideoita. Kuten Suomessakin, myös Islannissa on yleisessä käytössä olevia erämaamökkejä. Yksi niistä löytyi keskeltä ei mitään ja oli sopivan "lähellä".

Kun ajoimme perille, kävi selväksi ettemme olleet yksin. Mökissä yöpyi jo saksalainen turisti, joka toivotti meidät tervetulleeksi. Kun mies kertoi kävelleensä sinne kolme päivää, aloimme lyödä vetoa siitä, että kuka kuolee ensimmäisenä. Tämä tarina ei voisi päättyä muuten, kuin siihen että germaani vetää moottorisahan käyntiin ja herättää porukan hurmoksen lentäessä pitkin seiniä.

Miehellä, joka kävelee kolme päivää yksin erämaassa, ei voi olla puhdas omatunto.

Nälkä kurni kuitenkin jo pitkän päivän jäljiltä sen verran rapeasti, että päätimme valmistaa viimeisen ehtoollisen. Jos oli kuoltava, niin tekisimme sen onnellisena vatsa täynnä täyteläisellä säilykelihalla maustettua pasta carbonaraa. Ja voi pojat että maistui.

Kun avasin aamulla silmäni, luulin olevani helv.. taivaassa, mutta viiveellä tajuntaani iskevä luonnon kutsu vahvisti tämän karuksi todellisuudeksi. Kun tallustelin mökin ulkopuolelle, kohtasin kohtuullisen surrealistisen näyn: Edessäni avautui vuoristopuro, joka valui taustalla näkyvältä jäätiköltä ja oikealla olevalla niityllä juoksenteli toinen niistä ghillie-pukuisista metsästäjistä ja ampui puolivauhdista seisaaltaan kiväärillä jotain luontokappaletta. Kuseskelin menemään unenpöpperössäni hymyilin itsekseni. Yksikään luontokappale ei ollut taatusti vaarassa.

Ennen lähtöä nuorempi Mikko Oskari valmisti meille vielä legendaarisen maukkaat pekonilla kuorrutetut kanamunaleivät ja sitten oli aika pistää erämaavisiitti pakettiin. Kuin ihmeen kaupalla, Ford pääsi perille vuokrafirman pihaan yhtenä kappaleena ja yltä päältä kurassa oleva auto sai vuokraamon työntekijältä aika hersyvät naurut.

Koska päivä oli vasta aluillaan ja aurinko paistoi hyppäsimme taas fillarin selkään ja Reykjavikin ytimeen. Viimeinen päivä menikin pääasiassa maisemia ihaillessa pyörän selästä ja paikallisen piruntorjuntabunkkerin tornista, sekä Blue Lagoonin kylpylässä makoillessa. Blue Lagoonia mainostetaan Reykjavikin The Nähtävyytenä, mutta ihan sitä lupausta se ei kyllä lunasta ainakaan kylpylöihin tottuneelle suomalaisen näkövinkkelistä.

Islanti jätti jälkeensä hyvät fiilikset ja Icelandairin Stop Over -tarjoukset ovat sen verran hyviä, että niitä kannattaa kyllä hyödyntää.

Nyt vaatimattoman yöunet ja huomenna kohti New Yorkia.

Islanti 1/2

Balin jälkeinen työputki tuli ja meni. Kesä Suomessa oli vertaansa vailla ja muiden lomaillessa töissäkin oli siedettävän leppoisaa. Hetken jopa luulin etten ole tippaakaan loman tarpeessa, mutta elokuussa alkanut hulabaloo piti huolen että ensimmäinen koneessa siemailtu Gin Tonic maistui poikkeuksellisen hyvältä. Oli siis taas aika nostaa kytkintä ja nauttia loputkin lomista. Tällä kertaa suunnitelmissa oli napata fillarit mukaan ja lentää New Yorkiin Islannin kautta. Paluumatkalla nappaamme auton Heathrowilta ja palautamme sen viikkoa myöhemmin. Mitä siinä välissä tapahtuu, selviää sitten aikanaan. Matkan toteutus alkoi pyörän pakkaamisella kuljetuslaukkuun ja rämppäreiden "intohimo" työtään kohti pisti epäilemään, että perillä saa kuivata kyyneliään ja pidellä sylissä kolmessa osassa olevaa fillarin runkoa. Kova laukku olisi tietenkin paras ydinpommin kestävyytensä ansiosta, mutta samalla se on myös mallia helvetin iso ja kallis. Päädyimme siis pehmeään versioon ja kuplamuovisisustukseen, joka tuo lähinnä henkistä lohtua lentomatkoille.

Kuten sanottua, niin GT maistui juuri siltä kuin sen pitääkin ja 3h lentomatka Islantiin livahti sormia napsauttamalla. Perillä oli selvää että finanssikriisillä oli tasan yksi seuraus ja se oli inflaatio. Paikallisessa valuutassa on vain ylimääräinen nolla perässä ja tasan tarkkaan kaikesta saa pulittaa (taas) tähtitieteellisiä summia. Olut ja joku perustason mättö on järjestään yli 20€ ja jos luulit että kotimainen taksi maksaa, niin suosittelen perspektiivin hakemista täältä. Mutta ihmekös tuo, kun kaikki tavara pitää tuoda paikalle absoluuttisen kaukaa.

Saavuttuamme hotelliin, kasasimme ensimmäisenä fillarit ajokuntoon ja olimme huojentuneita kun mikään ei näyttänyt olevan rikki. Sitten ei muuta kuin nokka kohti Reykjavikin keskustaa ja tutustumaan paikalliseen menoon. Reykjavikissa oli ensi kosketuksesta lähtien kivaa pienen kalastajakylän tunnelmaa, eikä ihme, sillä koko saarella asuu vain 300 000 asukasta heistä pääkaupungissa on reipas kolmannes.

Jos joskus tuntuu siltä ettei istu joukkoon, niin se tunne oli läsnä kohtuu vahvasti ajaessamme keskustan läpi tarpeettoman tiukoissa hipsterifarkuissa. Islannissa ei nimittäin paljoa lihasvoimalla liikuta, vaan se on hiilivety mikä jyllää. Käytännössä jokaisella Islantilaisella on oma auto ja yleensä se on joko (iso) pick up tai vielä isompi maasturi. Niinpä kolme hipsteriä rullailemassa pyörillä erottui taustasta häiritsevän selkeästi. Positiivisena sivujuonteena mainittakoon, että eräs natiivi tuli kyselemään, että mikä meno noiden fillareiden kanssa ja peukutti littipeukkua lähtiessään.

Vaikka suunnitelmissa oli ottaa ilo irti kovaksi huhutusta perjantaista, parin oluen jälkeen ikä, väsymys ja eturauhanen vei voiton ja suuntasimme tissiposkina takaisin hotellille nukkumaan. Eipähän tarvinnut alkaa arpoa seuraavan aamun kuskia.

Islanti jätti itsestään kiehtovan ensivaikutelman ja seuraavana päivänä oli tarkoitus tutustua saaren antiin hieman perusteellisemmin..

Flow 2011

Flow on maineensa puolesta hipstereiden pyhättö, jossa näkyy hassusti pukeutuvia ihmisiä ja suurin osa bändeistä tarjoaa sisällöltään lähinnä trendihomoilua ja muka-taiteellista sekasotkua.

Totta.

Mutta se on myös kirkkaasti kesän paras festivaali ja erinomainen paikka löytää jotain uutta, olkoonkin että pääesiintyjänä oli tänä vuonna Kanye West.

Siinä missä tyypilliseen kesäfestariin kuuluu telttailun hiostama Koff-romantiikka, tarpeettoman monta leijonariipusta ja aamusta iltaan dokaamista pienellä musiikillisella sivumaulla höystettynä, Flow on enemmän asiallisempaa menoa. Bileet ovat hyvät, mutta sammuneita ei tarvitse raahata selviytymisasemille, hodarin ja makkaraperunoiden lisäksi valikoimasta löytyy mm. Groteskin tacoja (suosittelen vuohenjuustoa, mikäli menu säilyy samana!) ja Talon lihapullia, eikä esiintyjissäkään tarvitse kumarrella muita. Henkilökohtaisena bonuksena festarit sijaitsevat reippaan kilometrin päässä kotoani, joten fillarilla tuon taittaa parissa minuutissa.

Nautin täydet kolme päivää ja Flown nostama fiilis jatkuu vieläkin. Spotify on täynnä uusia tuttavuuksia ja tekisi mieli alkaa jo odottelemaan ensi vuoden lippuja. Flown ehdoton yllättäjä oli Janelle Monáe, joka veti Nokia Blue Tentissä sellaisen keikan, että ei paremmasta väliä. Energia oli aivan uskomaton ja bändi heilui lavalla sitä tahtia, että virheettömän soundin oli lähes pakko olla playbackin ansiota. Mutta ei ollut.

Janelle Monáe on uskomattoman lahjakas muusikko, virheettömän kaunis ja niin persoonallinen pakkaus, että jos neiti ei vastaa kosintaani, niin toivotan ainakin kaikkea hyvää musiikillisella rintamalla.



Lauantaina piipahdin Flown välissä myös Malmilla katsomassa Sami Kontio Challengea. Keli oli aivan kertakaikkisen loistava ja Malmin puitteet ovat tunnetusti kohdallaan. Show oli ihan ok, mutta lippujen hintaan nähden tarjonta oli kuitenkin aika vaisu. Osana isompaa lentonäytöstä tuollainen Red Bull -tyyppinen kisailu sopii kuin nyrkki silmään, mutta omilla jaloillaan se ei kanna. Ilmailulla on yleisölle paljon enemmän annettavaa mitä Suomessa vuosittain tarjoillaan, joten olisi syytä panostaa yhteen kovaan shownhun per kesä. Kunhan vain kukkahattutädit ja muut meluterroristit saisi kärrättyä Malmin ympäristöstä muualle..

Kanye Westillä oli flowssa aika epäkiitollinen tehtävä. Mies jakaa tunnetusti mnielipiteet ja Flown kaltaisella festivaalilla pääesiintyjällä ei ole kovinkaan suurta painoarvoa kokonaisuuden kannalta. Flown vetonaula on Flow itse. Niinpä Kanyen megalomaaninen keikkakin sai joko ylistystä tai autotune-dissausta. Itse kuulun ylistäjiin ja olin todella, todella vaikuttunut.

(Ja vaikka se ei osaakaan laulaa, niin se autotune on _tehokeino_)

Kanye oli pyytänyt (vaatinut) että saa aloittaa keikkansa varttia aiottua aiemmin, jotta ehtii vetää erityispitkän shown. Valitettavasti lavasteet sanoivat sopimuksensa irti juuri ennen h-hetkeä ja revenneiden kankaiden irroittelussa meni toista tuntia. Mutta tästä huolimatta Kanye tykitti täydet 2h 20min omaa megalomaanista oopperaansa. Tunnelma vaihteli 30 nykytanssia tanssivan ballerinan ja valoshown säestämästä ilotulituksesta, yli 25min pituiseen herkkään sooloon, jonka aikana kyyneleet valuivat pitkin Westin poskia ja sai yhden taustatanssijan pillittämään seuraavat pari biisiä. Eturivistä seurattuna keikka oli sen verran vakuuttavaa settiä, ettei parempaa lopetusta täydelliselle Flow:lle olisi enää voinut toivoa.

Ei voi muuta kuin kiittää ja kituuttaa jäljellä olevat 12kk..

Tiukkaa spandexia

Aurinkoinen päivä muuttui syksyiseksi, joten aloin laittamaan kesäkuvia pakettiin. Mainittakoon tässä ohessa muutama sananen pari viikkoa sitten vietetystä poikain viikonlopusta.

Näyttämönä oli kaverin erittäin hyvillä puitteilla varustetut tilukset Salossa ja viikonlopun agendana oli koota joukko hienoja miehiä pyöräilemään ehkä Suomen hienoimmissa maisemissa. Sekä tietenkin murskata käsittämättömät määrät grilliruokaa, saunoa tuntikausia ja nauttia siinä sivussa ehkä muutama mallaskin.

Kyllähän jokaisella kartanolla pitää oma kuntosali olla, joten sellainen löytyi täältäkin. Keskittyminen itse olennaiseen lipsui välillä ja keskellä salia ollut (ilmeisesti) tankotanssiin tarkoitettu tanko sai mielikuvituksen juoksemaan. Salilla hukattu energia oli tietenkin saatava takaisin ennen seuraavan päivän lenkkiä ja perinteisen pastan sijaan luotimme pihviin.

Hyvin nesteytetyn illan jälkeen oli aika nauttia toistasataa kilometriä vesisadetta, mutta mitäpä sitä ei mies tekisi sen eteen, että saa vetää päälleen tiukat trikoot. Menopelit vaihtelivat 70-luvun teräsvaareista 7k€ hiilikuitu-unelmiin ja myös miesten kilometrit tältä kesältä olivat kaikkea nollasta ylöspäin. Vauhti ei siis alussa ollut kovinkaan kummoinen, mutta loppua kohden meno alkoi jo maistua, varsinkin kun Simon ajovarustus saatiin tuunattua sopivaan kuosiin. Miehen reidet ovat nimittäin sen verran MASSIIVISTA punatammea, ettei niiden vaatimaa KOLOSSAALISTA verimäärää meinattu saada perille asti liian tiukoista ajohousuista johtuen. Joten ei muuta kuin Leatherman esille, trikoot halki ja johan alkoi homma kulkea.

Vesisateessa ajaminen on kyllä luontaisesta vastenmielisyydestään huolimatta jopa kohtuullisen hauskaa, kun ajamiseen joutuu hieman keskittymäänkin, eikä se ole vain monotoonista rullaamista. Tämä tulee tietenkin miehen suusta, jolle tämä oli vasta toinen pidempi lenkki sateessa, joten kokeneempien kannattaa jättää mielipide omaan arvoonsa. Välillä sateessa sotkemiseen saatiin mutenkin vähän komiikkaa, kun kommunikointi ei mennyt ihan nappiin. Ajoin sillä hetkellä kärjessä ja eräs nimeltämainitsematon herrasmies ajoi rinnalle kertoakseen kramppaavista jaloistaan ja toiveista hidastaa vauhtia.

- Minä: "Onko kaikki ok?"

- X: "jalat kramppaa ihan vitusti"

- Minä: "Ok, hyvä"

En tiedä kumpi meistä oli enemmän kassalla, koska kuulin että kaikki on hyvin ja ajattelin että olisi suotavaa lisätä vauhtia. Ei ollut.

Fillaroinnin jälkeen tehtiin ahmimisen maailmanennätys ja sitten oli korkeakulttuurin vuoro Salon ytimesssä. Kaurismäkeläinen nostalgia välittyi kyllä hyvin seurueen ainoan salolaisen tarinoissa ja ympäröivä todellisuus vahvisti muistot. Onhan se kieltämättä hienoa kun paikallisella S-ryhmän ravitsemusliikkeellä on sen verran kovat markkinat, että läheisiltä pitäjiltä tullaan asiakkaiksi ihan omalla bussilla. Aikamoista.