+36

Hajoilin jo töissä kohtuullisen pahasti kavereiden Facebook-päivityksiin USA:n reissuista, Aasian lomista ja sun muista ja juuri kun olin hamuamassa jostain tylsää lusikkaa millä nirhata ranteet auki, niin puuhani keskeytti kaverin puhelinsoitto.

- "Moro, mitä teet ens viikonloppuna?"

- "En mitään ihmeellistä, kerrankin vapaata. Kuis?"

- "Mä lennän Krabille perjantaina. Lähdetkö mukaan?"

- "...!...!!... Joo. Voisin mä lähteä"

- "Ok, hommaa itses Osloon. Lähdetään sieltä."

Ja minähän hommasin.

Matkustaminen on allekirjoittaneelle ilman, ruoan ja liikunnan ohella pakollinen hyödyke ja viimeiset pari vuotta on ollut sillä rintamalla koulun takia todella hiljaista. Tämäkin vuosi uhkasi mennä pahasti kotimaan kamaralla, koska lyhyt loman tynkäkin näyttäisi menevän valintakokeisiin lukiessa. Ja vaikka se ottaa päähän muitakin, niin saan silti valittaa myös tästä säästä. Lunta, lunta, lunta. Tuota valkoista paskaa sataa niskaan päivästä toiseen ja aurinkoakin muistuttavat lähinnä katossa loistavat halogeenit. Niinpä tuon tarjouksen ajoitus ei olisi voinut olla enää parempi.

Otin töistä vapaata, lensin Osloon ja koputin Antin oveen lentokentän Radissonissa aamu kahdeksalta. Hotelliaamiainen naamariin ja tieto 6h delaysta vikaantuneen laippamoottorin vuoksi. 767 oli jumissa Helsingissä ja tulisi heti kun ongelma saadaan korjattua. Vaikka tuo tarkoittikin että "menetämme" yhden vapaapäivän perillä, en osannut asiasta harmistua. En todellakaan, koska olisin kohta menossa Thaimaahan 767:n ohjaamossa.

Vika saatiin korjattua ja kone oli matkalla kohti Osloa. Niinpä oli aika valmistella lento ja pääsin seuraamaan koko touhua alusta asti. Kapteeni Strid oli todella hyvä tyyppi ja otti cabin crewn haltuunsa heti alkubriefingistä lähtien. Tässä vaiheessa alkoi jo muodostua hyvä kuva siitä, että lomalento on muutakin kuin teknistä lentämistä pisteestä a pisteeseen b. Notamien ja säiden tulkinta oli ennestään tuttua ja seurasin mielenkiinnolla mihin kaikkeen piti kiinnittää huomiota.

Kiersin koneen Antin mukana ja seurasin painolaskelmien tarkastamista ja polttoainemäärän määrittelyä. Touhu oli hiukan eri mittakaavassa kuin mihin olin King Airin kohdalla tottunut ja ammattitermein ilmaistuna, koneen suuret kannut tekivät vaikutuksen. 60 000 naulaa työntövoimaa per hinkki. Aikamoista.

"Suuri maa, suuret toleranssit" sano ryssä, mutta sama pätee näköjään lentämiseenkin, koska  tankkaajille kävi "pieni" moka ja tankkeihin tuli lorautettua vahingossa 2000kg ylimääräistä. Kone oli täynnä, mutta onneksi maksimilentoonlähtöpainoon oli vielä muutama tonni matkaa, joten tuo virhe ei kostautunut kuin uudelleen laskettavina performansseina. Matkaankin päästiin suht. aikataulussa, joten ei muuta kuin de-icing pintaan ja taivaalle.

Harvempi tulee ajatelleeksi, että se aurinko ja happy endingit ovat oikeasti aika kaukana ja matkan varrella on monta eksoottista maata, joista Venäjä ei suinkaan ole pienin. Olin kuullut paljon pahaa venäläisten lennonjohtajien englanninkielentaidosta ja ääntämisestä, mutta ainakaan tällä reissulla en voinut yhtyä mielipiteeseen, koska missään vaiheessa epäselvyyksiä ei ollut. Toki maalla on omat tapansa toimia ja normaalin jalkoihin perustuvan järjestelmän sijaan korkeudet ilmoitetaan metreissä.

Myös lennonjohdollisesti homma on tehty hiukan liian vaikeaksi, koska tyypillinen selvitys vaihdettaessa tutkalta toiselle, oli mallia "xxx842, maintain level 11 200 meters, report next intor". Ja tuota tuli tosiaan jatkuvasti, koska jaksoja vaihdeltiin aika tiuhaan ja aina kerrottiin se sama korkeus ja pyydettiin (käskettiin) ilmoittamaan jonkun reittipisteen saavutus. Niille jotka eivät asiasta tiedä, niin normaalisti lennonjohtaja sanoo vain "xxx842, radar contact" ja sillä hyvä. Tutka on olemassa siksi, että tiedetään koneen sijainti, eikä turhanpäiväiselle ilmoittelulle pitäisi olla tarvetta. Mutta maassa maan tavalla, on niitä kotimaisia outouksiakin riittävästi, joten ei auta paljoa paukutella henkseleitä.

Kapteeni sai vastailla kysymyksiin koko rahan edestä

Myös Afganistan vaikutti ylhäältä päin katsottuna varsin mielenkiintoiselta, tosin ei välttämättä positiivisessa mielessä. Maisemat olivat kyllä upeat, mutta oli jotenkin absurdia että Kabulin lennonjohdossa puhuttiin leveää jenkkiaksenttia ja tulin kyllä miettineeksi muutamaan otteeseen, että mitä helvettiä länsimaat oikein taistelevat noinkin syrjäisessä maassa. Siellä kun ei ole tasan yhtään mitään. Kabulkin näytti taivaalta katsottuna lähinnä savimajoista rakennetulta hemmetin isolta kylältä, eikä suinkaan miljoonakaupungilta (arvioitu väkiluku 2-4 miljoonaa). Muuten mielenkiintoista seurattavaa  kyllä riitti ja bongasin mm. pari sotilaskenttää (ne tunnisti hyvin kiitotietä pitkin juoksevista lähestymisvaloista) ja tutkan ruudullakin oli poikkeuksellisen paljon lentäviä vehkeitä ilman transponderia.

Kuin tilauksesta, Afganistanin ja Pakistanin tienoilla kabiinista tuli tieto, että eräs matkustaja voi aika huonosti ja saa tällä hetkellä lisähappea. Tässä vaiheessa pitikin alkaa pohtimaan, että minne lennetään mikäli matkustajan tilanne heikkenee dramaattisesti. Se olikin hyvä muistutus, että edes lomalennot eivät ole pelkkää perille ajamista, vaan putki on oikeasti täynnä matkustajia joiden huomioiminen on kaiken a ja o. Onneksi matkustajan tilanne parani ja vältyimme ikävän kuuloiselta divertaukselta esim. Kabuliin..

Intia ja Pakistan huolehtivat rauhallisista suhteista sijoittamalla ampuma-alueet varmasti rajan tuntumaan

Loppulento menikin ongelmitta ja koska lensimme yöllä aurinkoa vasten, jossain Intian tienoilla päivä muuttui yöksi aika vauhdilla. Käytin luppoajan hyväksi ja tutustuin FMS:n ja muiden koneen järjestelmien sielunelämään, sekä nautin kerrassaan erinomaisesti palvelusta. Matkustin koko matkan ohjaamossa ja yritin parhaani mukaan tuhota kaikkea ruokaa ja juomaa mitä eteen kannettiin aivan jatkuvasti. Lennon jälkeen olin niin täynnä, että teki mieli pistää nilkat taskuun ja pyöriä ulos koneesta.

Perillä meitä odotti kohtuullisen hienot puitteet. Sofitel Golf and Spa Resort oli majapaikkamme ja kieltämättä hotelli oli karannut hitusen lapasesta. Uima-allas on kuulemma Aasian suurin ja kaikki oli viimeisen päälle aina puitteista palveluun. Luonnollisestikin hintataso oli länsimaisesta näkövinkkelistä naurettavan alhainen ja itsekin maksoin huoneesta (alennuksen kanssa) sen verran vähän, etten kehtaa sitä tässä edes sanoa. Aika meni perillä kyllä varsin joutuisasti ja kabiinin henkilökunta osoittautui todella hyväksi porukaksi ja hauskaa oli sen mukaisesti. Krabin yöelämässä viihtyi ja kuljetus hotellista pelipaikoille sujui aika mielenkiintoisella tavalla. Paikallisesta taksista käytetään nimitystä tuk-tuk ja kulkuvälineet ovat parhaillaan mopoauton kokoisia pakettiautoja. Tai sitten moposta viriteltyjä koppeja, jonne pystyi helposti ahtamaan kuusi henkilöä kuskin lisäksi. Kokeiltu on.

Hotellin allas oli varsin vaikuttava ja allasbaari toimi niin ruoan kuin juomankin suhteen. Joku valitteli että altaan vesi on hiukan liian lämmintä, mutta itse en kyllä voinut kyllä leveältä hymyltäni valittaa. Kokeilin thaihierontaa (ilman sitä happy endingia) ja yhtenä päivänä otimme long tail boatit ja suuntasimme kohti Railay Beachia. Hieno paikka jossa maisemat olivat kunnossa, joten päiväkin oli sen mukainen.

Paluumatka sujui ilman sen kummempia mutkia ja tulomatkasta poiketen, nyt oli vuorossa päivälento. Maisemat olivat edelleen kertakaikkisen upeat ja se mikä jäi yöllä näkemättä, tuli nyt bongattua. Jossain Venäjän päällä nuokuin tuolillani puoliunessa ja yht' äkkiä radiokorkeusmittari sanoi "2500" ja säpsähdin hereille aika vauhdilla. Radiokorkeusmittari mittaa korkeutta maahan kaiun avulla ja kun lennetään 36 000 jalassa, tuota ei odota ensimmäiseksi kuulevansa. Syy selvisi kyllä nopeasti, kun triplaseiska lipui näkyviin. Kone oli ohittanut meidät alakautta ja tarkalleen samasta kohtaa, joten mittari sai kaiun sen rungosta.

Säikyttelevä 777

Työkseen konetta ajaville 12h koneessa istuminen ei lienee enää mitenkään erityisen hienoa, mutta itse olin innoissani ja tuntui että aika lentää siivillä. Siispä tuollainen pikavisiitti Thaimaaseen ei tuntunut ollenkaan kömpelöltä ja itseasiassa kolme päivää perillä pelkkää rantalomailua oli juuri sopiva aika. En ole sitä tyyppiä joka jaksaa viettää turistina rannalla kahta viikkoa ja maksaa siitä maltaita. Mutta hienot puitteet, aivan mielettömän hauska porukka ja mahdollisuus matkustaa ohjaamossa olivat kyllä enemmän kuin olisi voinut toivoa. Kiitän ja kummarran.

Naimahommia

Taas vaihteeksi päivittelen myöhässä, mutta hyvä ystäväni meni tosiaan naimisiin muutama viikko sitten. Olin ollut viimeksi häissä joskus 10 vuotta sitten, joten bestmanin tehtäviä varten piti turvautua wanhaan kunnon googlaamiseen. Polttareiden järjestäminen ei luonnollisestikaan tuottanut ongelmia, mutta ei siitä sen enempää, koska se mikä tapahtuu Kalliossa, jää Kallioon.

Kieltämättä kirkkohäät olivat aika mielenkiintoiset karkelot ja ilta meni muutenkin aika napakasti pakettiin. Pappi oli aikamoinen pelimies joka veti tyylillä itse shown ja soittelipa tuo sahaakin pakollisen osuuden jälkeen. Bestmanin puhe on ollut perinteinen stressaamisen aihe ja meinasin itsekin kirjoitella etukäteen jotain. Mutta koska se ei ole oikein tapaistani, tempaisin koko touhun lonkalta. Onneksi alla oli jo pari konjakkia, joten homma meni ihan näppärästi putkeen ja sulhasen pahimmat salaisuudet jäivät kertomatta.

Kaiken kaikkiaan hyvät kemut ja onnea avioparille. Sitä tarvitaan ;)

Ajankäytöllisiä haasteita

Ajanhallinta on kiireiselle ihmiselle yhtä mahdotonta, kuin taloudenpitokin. Tili on aina nollilla kuun lopussa vaikka tienaisi 10 000€/kk (mitä en todellakaan tienaa) ja kalenteri pursuaa yli äyräiden, vaikka kuinka yrittää ottaa rennosti.

Kun sain viimeisetkin kouluun liittyvät asiat hoidettua, ajattelin että nyt voi taas hengähtää hetken, mutta niin sitä taas ollaan keskiviikkoillassa ja hylsyt sylissä. Parin päivän sisällä pitäisi vääntää hakemus Finncommille, kirjoittaa bestmanin puhe kaverin häihin, lukea ihan hemmetisti valintakirjoja, KATSOA OLYMPIALÄTKÄÄ, hoitaa miljoona juoksevaa asiaa ja hoitaa työt ja urheilu siinä sivussa. Mutta kuten kapitaaleista voi huomata, prioriteetit ovat sentään kunnossa.

Valintakirjojen osalta täytyy tosiaan todeta että päätin hakea Aalto-ylipiston kauppakorkeakouluun tässä töiden lomassa ja siinä sitä riittääkin hommaa ja epätoivoa. Kun tulee töistä ja urheilemasta, niin 12h touhuamisen jälkeen mieli ei ehkä ole enää virkeimmillään ja vastaanottavaisimmillaan kysyntäkäyrille ja muille käppyröille. Ja koska preppauskurssi on käytännön mahdottomuus, enkä edes harkitse muita opiskelupaikkakuntia kuin Helsinki, haasteista projekti ei jää ainakaan kiinni. Toistaiseksi lukuhommat ovat menneet suomeksi sanottuna päin helvettiä ja jonkinlaisesta hatarasta aikataulusta olen jäljessä parisen viikkoa. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja kesäkuun 15. päivä näkee että kuinka äijän käy.

Kaiken valituksen keskellä täytyy todeta että brassin saralla tapahtuu todellisia edistymisen askeleita. Lajihan on ollut allekirjoittaneella työn alla jo parisen vuotta, mutta vammoista ja muista kiireistä johtuen varsinainen BJJ:n treenaaminen on jäänyt aina ajatuksen asteelle. Eikä kerran viikkoon treenatessa saa aikaan muutenkaan yhtään mitään. Onneksi Michael Langhi, mies joka on voittanut pyjamapainin saralla melkein kaiken mahdollisen, tuli vetämään Helsinkiin kuukauden mittaisen seminaarin. Treenejä on parhaimmillaan pari kertaa päivässä ja itsekin ehdin paikanpäälle sen nelisen kertaa viikossa. Reippaan viikon aikana onkin tullut treenattua enemmän kuin koko edellisvuonna ja liekki lajia kohtaan palaa päivä päivältä isompana. Opetuksen taso on kirjaimellisesti maailman huippua, joten kyllä nyt kelpaa. Samalla se toki tietää sitä, että tatamia antautumisen merkiksi taputtava käsi käy kuin runkkaavalla apinalla, mutta tietääpähän ainakin paikkansa tässä maailmassa.

---------

Lopuksi pieni klassikko JFK:n jaksolta. Ilmailuenglantihan on tunnetusti välillä hieman vaikeaselkoista vahvojen aksenttien vuoksi ja itse kielitaitokin on varsin vaihtelevalla tasolla. Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää..

Adios

MCC-lennot lusittiin Porissa ja samalla jätettiin vihoviimeiset jäähyväiset koululle. Tästä eteenpäin siellä käydään vain uusimassa mittaripahveja vuoden välein ja opistollakin liikutaan rajoitetuin kulkuoikeuksin.

Etukäteistiedon mukaan MCC-viikko on suht. rauhallista chillailua ja lennot rentoja. Kunhan vähän opetellaan proseduureja  ja lennellään kahdestaan. Leppoista hommaa.

Noh, kun nappasin expanded checklistin käteen edellisenä sunnuntaina ja aloin katselemaan että mitäs kaikkea toiminnassa muuttuukaan, totesin sen koskevan lähes kaikkea. 3kk totaalinen tauko lentämisestä ja erityisesti kingistä teki tehtävänsä ja koneen järjestelmiä sai miettiä kerran jos toisenkin. Uskomatonta miten tehokkaasti ihmismieli pyyhkii muististaan kaiken mitä ei jokapäiväisessä elämässään tarvitse. Mutta onneksi kaikki palautui muistiin pienen kertauksen jälkeen.

Suurin opettelu ei kuitenkaan ollut itse koneessa, vaan kahden ohjaajan menetelmien mukaan toimimisessa. Kun koko lyhyen lentouran on tottunut tekemään kaiken itse päätöksistä itse lentämiseen, on toisen mukaan ottaminen yllättävän vaikeaa. Normaalissa rauhallisessa toiminnassa kaikki meni toki ok alusta lähtien, mutta heti kun alkoi olla kiire opettajan heittämän löylyn vuoksi, alkoi tehdä mieli "oikoa" ja sohlata enemmän tai vähemmän yksinään. Mutta kun yhteinen sävel alkoi löytyä, tajusi myös sen kuinka helppoa kahdestaan lentäminen on. Se toisella penkillä istuva pilotti ei olekaan välttämätön paha, vaan ehdoton voimavara ja hyvästä ohjaamoyhteistyöstä sanotaankin että yhtälönä se on 1+1=3. Toisaalta, huonosti toimiva yhteistyö ei tuota summaksi edes yhtä, joten kyse ei ole mistään kuriositeetista.

Kuten olen sanonut aiemminkin, tämän alan koulutuksessa saa tottua siihen, että sinut riisutaan alasti ja eteen isketään kokovartalopeili. Jos homma toimii, voi peilailla itseään ylpeänä ja jos ei, niin sitten osoitetaan virheet (ja nauretaan) ja korjataan tilanne. Defensseillä ja kieltämisellä ei saavuta mitään, vaan palaute on syytä ottaa vastaan kuunnellen ja jopa ymmärtää kuulemansa. Tämä myös mikäli kaikki sujuu hyvin, koska aina on varaa parantaa, eikä ns. täydellistä suoritusta ole olemassakaan.

Kokonaisuutena viikko oli varmaankin opettavaisimpia ajanjaksoja koko koulutuksen aikana ja touhu oli lähempänä "oikeaa työtä" kuin koskaan aikaisemmin. Opettajien pätevyys vaikutti jälleen kerran ja sitä muisti taas kuinka hienoa olisi saada lentää työkseen. Muutenkin viikko meni putkeen ja paluu arkeen oli kohtuullisen vaikea. Maanantaina sai kaivaa töissä motivaatiota ihan tosissaan, kun mielessä pyöri että mikä voisi olla vaihtoehtona.

----

iPhonen suhteen veikkailin uutta softaa ja puhuin huhutusta OS 4.0:sta. Noh, eihän sitä julkaistu, vaan uutta käyttöjärjestelmää saanee odottaa kevääseen ja uuden mallin julkaisuun. Toivottavasti tulee aiemmin koska moniajo olisi ihan näppärä. En tosin tarvitse sitä niin paljoa, että jaksaisin alkaa breikkailemaan luuria uudestaan. Olkoon näin.

Näin alkuun tunnustettakoon että syön Obama-manian siimoineen ja niinpä latasin storesta valkoisen talon oman aplikaation. Kyllä, tiedän että se on säälittävää ja nörttiä. Mutta en edelleenkään kuulu edes NRA:n kotimaiseen jaostoon, saati kääriydy sikiöasentoon tähtilipun lämmittämänä. Motivaationa oli ottaa selvää tuosta kehutusta sisällöstä mitä WhiteHouse.gov on saanut aikaan ja katsella Obaman puheita silloin tällöin. Sen hän nimittäin osaa, eikä taannoiset viittaukset Kennedyyn ole kaukaa haettuja. Esimerkkinä vaikkapa State of the Union Address..



Itse sovellus on kyllä esimerkkillisesti tuotettu ja päivittäistä sisältöä tulee enemmän kuin jaksaa katsoa. Videoita ja puheita tulee jatkuvana feedinä ja wlan-yhteyden kautta kuvanlaatu ja toimivuus on upeaa. Videot lähtevät käyntiin heti ja resoluutio on sitä samaa mihin näyttö pystyy. Tuossa on todellinen vertauskohta kelle tahansa sisällöntuottajalle ja on hatunnoston arvoinen suoritus, että noinkin jäykkä ja vanhoillinen instituutio on tämän takana.

Ei sillä että tuota jaksaisi jatkuvasti katsoa, mutta moni muu taho saisi ottaa esimerkistä vaarin.