Matalalentoa

Kymmenen kättä ja soittotaito

2012-01-19T22:10:00.000+02:00

Jos vielä laulaa osais. Muuta ei tarvita.

New Experiments in Self-Teaching

2011-12-09T00:16:00.005+02:00

"I set myself an impossible target: Can Tamil-speaking 12 year old children, in a remote South-Indian village, teach themselves biotechnology in english on their own?"

Black and White Portrait of the Homeless

2011-12-08T01:00:00.001+02:00

Jos jossain niin siinä näkyy elämän uurteet ja kokemukset. Kuka tietää minkälaisia ihmiskohtaloita noiden kasvojen takaa löytyy..

Linkki.

UK

2011-12-08T00:54:00.000+02:00

Paluulento lätäkön tälle puolen sujui mukavasti ja koneessa sai vedettyä sen verran zetoriakin, ettei kuuppa ollut aivan jumissa aksentin vaihtuessa perinteisempään. Heathtrowlla miellyttävå paluumatka vaihtui kuitenkin nopeasti keskivertoa kookkaampaan otsassa, sillä pyöräpussista paljastui raiskattu menopeli. En tiedä millä ja miten, mutta runko oli saatu osin solmuun ja se oli koristeltu näyttävillä naarmuilla. Ilmeisesti TSA oli repinyt pussin auki jenkkien päässä ja heittänyt pehmusteet miten sattuu. Otetaan yhtälöön vielä elämäänsä kyllästynyt rämppäri ja periksiantamaton asfaltti, niin voilá.

Onni onnettomuudessa olin ainoa kuka sai runtua, sillä Antin fillari oli osin ulkona pyöräpussista, mutta silti kunnossa. Aikamme pähkäiltyämme päätimme että Bobi jää kentälle säilöön ja Skotlannin ajelut oli pois laskuista.

Eipä siis muuta kuin vuokra-autoa alle ja nokka kohti pohjoista. Suunnitelmaa meillä ei ollut, mutta konsensuksen päätöksellä päätimme ajaa suoraan Edinburghiin. Perillä odotti myrskytuuli ja vajaan kymmenen asteen lämpötila. Nykin helteissä hemmotellussa ihossa se tuntui vähintäänkin epämiellyttävältä ja kun hostellikin oli mallia halpa (ja täynnä yötäpäivää huutavia teinejä), Edinburghin ensivaikutelma ei ollut ehkä aivan priimaa.

Seuraavana päivänä sää sentään parani hieman vaikka boforia riitti edelleen, joten päätimme että nautimme perinteisen aamiaisen, katsoa Edinburghin linnan ja suunnata suosiolla kohti Isle of Skyeta. Matka oli pitkä ja aikaa rajoitetusti, joten jostain oli tingittävä. Haggiksella höystetty aamiainen ja Edinburgh Castle oli kyllä ehtaa tavaraa, joten edellispäivän reissuväsymys oli tipotiessään. Haggiksen mausta en sano mitään, mutta Jolly Judgen mallasta korostan kovasti!

Isle of Skye sijaitsee jopa omasta näkökulmastaan keskellä ei mitään ja äärimmäisen kaukana. Mutta hyvä niin. Saaren majoitusvaihtoehdot olivat varsin persoonallisia (hyvällä tavalla), eikä ollenkaan kalliita. Siinä missä perinteisemmässä majatalossa sai kuulla pientä vinoilua suomalaisen oluen mausta Kummelista reväistyn isännän suusta, Portreessä muutamalla kympillä sai alleen kolme huonetta ja keittiön (kiitos Mikko!). Ensimmäistä kertaa reissun aikana oli mahdollisuus pysähtyä kunnolla ja se olikin tarkoitus. Samalla myös saatiin pientä draaman poikasta kun kesän reissuissa kertyneet henkilökohtaiset ketutukset purkautuivat sivistyneeksi huutokisaksi, mutta eipä aikakaan kun poikamainen nahistelu jäi Skyen luonnon ja hyvän viskin jalkoihin.

Jos joku on Skyella omaa luokkaansa, niin se on luonto. Saari on täynnä pieniä ja hitaita teitä, mutta hyvä niin, koska silmänruokaa on tarjolla tauotta ja raskaalla kaasujalalla hymy on jatkuvasti korvasta korvaan. En ole itse nähnyt koskaan mitään vastaavaa ja jopa Uuden Seelannin vihreisiin niittyihin tottuneella Antilla oli hymyssä pitelemistä. Ajelimme ympäri saarta ja bongailimme maisemia, sekä piipahdimme Taliskerin tislaamolla. Viskin ystävänä olin tietysti aivan pähkinöinä ja pyörin ympäriinsä kuin pikkulapsi karkkikaupassa. Yli 300€ viskit jätin kuitenkin suosiolla hyllyyn (vaikka teki kyllä mieli ostaa) ja nappasin tuliaisiksi 57 Northia. Voin suositella erittäin lämpimästi.

Kruunuksi Skyelle patikoimme vielä The Storrille, joka on aika surrealistisen kaunis paikka. Aivan kuin jostain konnun ja Mordorin välimaastosta, jossa kauniit vihreät niityt yhdistyvät karuihin ja tummiin kivipatsaisiin. Sarjassamme paikkoja jotka on vain nähtävä että niitä osaa arvostaa niiden vaatimalla tavalla.

Storrin jälkeen oli aika nostaa kytkintä ja tykittää suoraan Lontooseen. Paikalliset tuttavuudet ovat aina kaupunkimatkailun suola ja niin tälläkin kertaa. Tapasimme Lontoossa asuvan kaverini ja kävimme oluella. Perinteisen pubin sijaan meidät vietiin jonnekin valkosipuliravintolaan ja juuri kuin aloin ihmetellä paikan valintaa, niin löysin itseni samaisen ravintolan alakerrassa sijaitsevasta heviluolasta. Pantera soi luvattoman kovaa, hiki ja eritteet puskivat sieraimista sisään ja seinät oli vuorattu steariinillä. Täydellistä, eikä tuotakaan kontrastia olisi tullut koettua ominpäin. Ainakaan selvinpäin.

Osana pakollista turistikierrosta kävimme myös Imperial War Museumissa ja British Music Experiencessä. Ensiksi mainittu oli anniltaan aivan mahtava paikka ja ehdottomasti käymisen arvoinen, mutta BME sen sijaan aivan täyttä kuraa. Paperilla sai odottaa hyvää läpileikkausta musiikin historiasta, mutta itse show oli kyllä jotain aivan muuta. Ei kannata edes harkita.

Kun muut lähtivät aikaisemmalla koneella kotia kohti, jäin vielä hengailemaan päiväksi Lontooseen ja käväisin kaverini kanssa varsin persoonallisella brunssilla. Siinä espressoa siemaillessa tuli kerrattua koettua kesää ja pakko sanoa että se menee kyllä kärkipaikalle allekirjoittaneen elämässä. Balin sukellukset, maastopyöräilyt ja surffailut, rauhallinen kesä Suomessa ja aivan mieletön reissu syksyllä eivät jättäneet kyllä mitään lisättävää. Töihin paluu oli tervetullutta vaihtelua ja lomasta jäi kaikinpuolin aivan mahtava fiilis.

Bobin viimeinen matka 2/2

2011-09-16T05:09:00.004+03:00

10.9

Oli aika vetää viimeiset rallit isossa omenassa, koska seuraavana päivänä koittaisi lähtö takaisin kohti vanhaa mannerta. Matkalla kohti Brooklynia vedimme Manhattanilla vielä kevyen nähtävyyksien bongailun ja nautimme menosta. Nykissä fillaroinnista oli kadonnut jo se vähäinenkin kuumotus ja autojen välissä risteily tuntui luonnolliselta. Paikasta toiseen pääsi nopeasti ja parhaimmat pyörätiet alkoivat jo olla takaraivossa. Ajoimme Brooklynin puolelle luonnollisesti Brooklyn Bridgeä pitkin, eikä sitä ole kehuttu turhaan. Taakse jäävä Manhattanin skyline ja yksi maailman näyttävimmistä silloista on yhdistelmä joka ei jätä kylmäksi. Sillalla on myös erittäin hyvät pyörätiet, joskin jalankulkijat ja erityisesti turistit tuppaavat kävelemään alle. Tuolla saa siis olla hereillä, koska reipasta alamäkeä viilettäessä ei todellakaan tee mieli seistä jarruilla..

Siinä missä Manhattanin keski- ja eteläosissa meno on hektistä, Brooklyn on siihen nähden erittäin rauhallinen, vaikka se onkin New Yorkin väkirikkainta aluetta. Miljöössä on muutenkin sellaista tuttua tyylikkyyttä ja fillarikulttuurikin on voimissaan; Manhattanilla ei juurikaa fiksejä tai sinkuloita näe (maastopyöriä sitäkin enemmän), mutta Brooklynissä trendivehkeitä tulee vastaan vähän väliä. Brooklyn onkin selkeästi New Yorkin isompi versio Kalliosta tai Punavuoresta, paikasta jossa rosoisuus yhdistyy sielukkaaseen kaupunkikulttuuriin.

Ajaessamme kohti Brooklynin fift avenueta, törmäsimme sattumalta keskelle jotain motoristien kokoontumista. Musiikki soi, prätkät olivat näyttäviä ja kuskeilla katu-uskottavuutta enemmän kuin laki sallii. Jokaisella tuntui olevan liivit päällä ja lähes jokainen prätkäjätkä muistutti enemmän jääkaappi-pakastinta kuin normaalikokoista ihmistä. Kevyen henkisen kastraation raiskaamina hipsimme polkupyörinemme karkuun varsin autenttiseen italilaiseen ravintolaan ja vedimme sapuskaa pitkän kaavan kautta.

Lounaan jälkeen käväisimme Green-Woodin hautausmaalla, johon on haudattu yli 600 000 vainajaa ja se on erittäin tärkeä sisällissodan muistomerkki lukuisine sankarihautoineen. Green-Woodin erityispiirteenä on kuitenkin raha ja maine ja se onkin monen entisen suuruuden leposija. Tavalliset hautakivet loistivat paremman väen osassa poissaolollaan ja kuolleita on muistettu lähinnä jumalattoman kokoisilla obeliskeillä, patsailla ja mitä suuremmilla sukuhaudoilla kryptineen. Kaikki oli lähtenyt aivan lapasesta, mutta isolla tyylillä.

Hautojen jälkeen kävimme hakemassa Gorilla Coffeesta hyvyyksiä kotiin viemisiksi ja siellä tuli vedettyä myös reissun kirkkaasti parhaat espressot. Sitten olikin aika taas tehdä pienet detourit ja jätkät lähtivät Williamsburgiin, kun taas itse suuntasin kohti Manhattanin eteläkärkeä. Halusin käydä haistelemassa vielä viimeiset suurkaupungin vibat ennen lähtöä ja sitä kyllä sain.

Ilta alkoi pimetä ja tykittelin Brooklyn Bridgen yli Wall Streetin suuntaan. Yöhön valmistuva New York oli vaikuttava näky ja otin siitä kaiken irti. Ajaessani WTC:n muistomerkin ohi näin jotain todella kummallista. Eräs katu oli kirjaimellisesti päästä päähän täynnä pysäköityjä poliisiautoja vilkut päällä ja joka paikassa oli satoja poliiseja. Aluksi ihmettelin että mitä täällä oikein tapahtuu, kunnes eräs poliisi valotti että meneillään oli vuoronvaihto, joka liittyi tietenkin 11.9.2001 iskujen kymmenvuotispäivään ja erityisen vahvaan valvontaan. Koko viikon olimmekin nähneet tiesulkuja kaikkialla ja valvonta oli erityisen kireää muistopäivää edeltävänä iltana. Pyörähdin vielä uudestaan eteläkärjessä ja kun ajoin takaisin Broadwaylle, huomasin että koko eteläpää oli suljettu tiesululla. Kokeilin kepillä jäätä ja ajoin tiesulusta läpi, eikä ketään tuntunut kiinnostavan. Oli aika surrealistinen fiilis vetää kirjaimellisesti yksin keskellä täysin tyhjää Broadwayta kohti midtownia, enkä usko että tuota fiilistä tulee koettua ihan heti uudestaan. Ajettuani vielä pari tuntia siellä sun täällä, oli aika nauttia vielä yhdet kahvit Times Squarella ja ihmetellä menoa. New York ei todellakaan nuku koskaan, mutta nyt oli aika jättää sille hyvästit.

Bobin viimeinen matka 1/2

2011-09-13T12:36:00.002+03:00

Kirjoitan tätä tuulisesta ja koleasta Edinburghista. Ulkona tulee puuskissa 55 solmua ja kello on puoli kaksi yöllä. Ympärilläni huutaa kymmenkunta espanjalaista teiniä ja istun hostellin aulan lattialla, koska tämä on ainoa paikka missä WiFi toimii. Takana on 32h matkustamissa Nykistä Reykjavikin kautta Lontooseen ja siitä edelleen autolla tänne. Sisäinen kello on ilmeisen sekaisin, koska ei väsytä vieläkään.

Fiilis olisi ehkä hiukan parempi, ellei Heathrowlla olisi odottanut ikävä yllätys murtuneen pyöränrungon muodossa. Ilmeisesti TSA oli avannut pyörälaukun USAn päässä ja repinyt pehmusteet, makuupussin yms. suojaavan tavaran pois ja tunkenut ne takaisin miten sattuu. Liitetään yhtälöön vielä haistavittu-asenteella toimiva rämppäri ja lopputuloksena on yksi turmeltu fillarin runko. Saavutus sinänsä, koska teräsrungon vääntäminen ei onnistu ihan pienellä vaivalla.

Mutta rakkaudella (Lue: osaamattomuudella sekä kumiluodin suosiollisella avustuksella) kasattu fillari palveli hyvin sen minkä ehti ja tässä vielä viimeisimmät kuulumiset Vapauden ja Oikeudenmukaisuuden kehdosta.

9.9

Edellisen päivän aurinkoista Manhattania fiilistellessä onnistuin ajamaan Antin takakiekon remonttiin, joten tämä päivä alkoi pikavisiitillä Bicycle Habitatiin heti kahdeksan jälkeen. Päivän ensimmäinen asiakas sai hyvää palvelua ja poistuin kaupasta entistäkin ehomman takakiekon kanssa puoli tuntia myöhemmin.

Päivän ensimmäinen näytös oli rannassa parkissa oleva USS Intrepid, joka palvelee nykyään meri- ja ilmailumuseona. Näytteillä on mm. A-12 Blackbird ja Concorde, joten pikkupoikamainen intoni oli varsin perusteltua. Intrepid on museona hyvin järjestetty ja sopivan kompakti, eikä vierailijoiden tarvitse pähkäillä kartan kanssa että minne mennä ja mistä tulla. Kävimme vetämässä pientä temppua lentomalliltaan avuttomassa, mutta 3-akselin ympäri pyörivässä simussa ja sään tarjoillessa parastaan, koneita kelpasi ihailla lentokannella. Varsinkin aluksen komentosillalla käydessä pystyi hyvin kuvittelemaan miltä tuon kokoluokan laivan komentaminen mahtoi tuntua. Kaikkialla huokui järeä messinki ja analoginen aikakausi oli läsnä. Oli selvää että ne laitteet oli tehty käytettäväksi ja estrogeeni ei varsinaisesti leijunut ilmassa.

Kun vapauden välineitä oli ihailtu tarpeeksi, nostimme kytkintä saaren pohjoisosaan ja 155th streetille. Harlemista ei ollut kokemusta aiemmilta matkoilta juurikaan, joten kävimme vilkaisemassa paikkaa päivänvalossa. Edellisellä reissullani nukahdin metroon ja herätessäni tajusin olevani ainoa valkoihoinen kymmenen korttelin säteellä ja tilanne oli kieltämättä hieman kuumottava.

Nyt mistään tuollaisesta ei ollut puhettakaan ja vaikka olimme välillä ainoat valkoiset meksikaanien keskellä ja välillä taas vaihtelun vuoksi mustien keskellä, kuumotuksia ei tullut. Harlem on tosiaan rauhoittunut, kuten väitetään. Erityismaininta on annettava Sylvialle, jonka ravintola oli reissun tuoreimpia tapauksia. Tai noh, ehkä tuore on väärä adjektiivi, koska paikka oli kuin aikamatka 60-luvun hieman paremmin menestyvien mustien tyylikkyyteen. Tarjoilija oli asiakaspalvelija (ja ilmiselvästi naistenmies) Jumalan armosta ja paikallinen Sugar Hill oli oluena kokeilemisen arvoinen. Suosittelen!

Kävimme myös katukoriksen mekassa, Rucker Parkissa, mutta pettymykseksemme kukaan ei ollut pelaamassa. Kun Harlem oli nähty, oli aika polkaista Central Parkin kautta hotellille ja antaa Antille myöhäinen syntymäpäivälahja. Mies kun paatumattomana romantikkona meni jättämään meidät Balilla ja vietti merkkipäivänsä ennemmin kauniimman osapuolen kanssa Firenzessä, oli aika viedä mies Broadwayn musikaaliin. Illan valintana oli Chicago, joka osoittautui erinomaiseksi! Minulla ei ollut aiempaa kokemusta Broadwayn tuotoksista, mutta jos jostain piti aloittaa, niin ei ollenkaan huono valinta. Yltiöpäisen lavastekikkailun sijaan toteutuksessa nojattiin itse esiintyjiin ja se myös palkittiin. Broadwayn tuotannolliset arvot ovat kyllä aivan käsittämättömällä tasolla. Musiikki, laulu, tanssi, liike, koreografiat ja saumaton yhteistyö on suorastaan ilmiömäistä, eikä tuota voi oikein kunnolla kuvailla, vaan se pitää kokea itse.

Pyörällä Manhattanilla

2011-09-10T19:23:00.000+03:00

Päivä alkoi pilvisenä ja näytti vahvasti siltä, että fillarit pysyisivät sisällä tämänkin päivän. Ja koska Antilla ja Mikolla oli kova halu lähteä tarkastamaan Brooklyn perusteellisesti ennen illan TV On The Radion keikkaa ja itse taas halusin piipahtaa kaupoilla, jaoimme porukan kahtia. Onneksi lojuin hotellihuoneessa puoleen päivään ja keli alkoi parantua. Siinä sivussa päivälle povattu ukkonen oli muuttunut ennusteissakin kuumaksi auringonpaisteeki, joten nappasin Bobin alle ja suuntasin kaduille.

Pyöräily Manhattanilla on hyvin erilaista kuin kotona ja vilskettä riittää aivan eri tahtiin. Ainoa johdonmukaisesti käyttäytyvä osa liikenteessä on autot, eikä niistä ole muuta uhkaa kuin liian kova tilannenopeus. Täällä ei paljoa nopeusrajoituksista murehdita ja jos erehdyt kääntymään auton alle, niin sinne myös jäät. Hitaammassa kyydissä autot antavat kyllä hyvin tietä, eikä kukaan ala avautumaan ruuhkassa jonon kärkeen valuvasta pyöräilijästä.

Siinä missä autoilijat ovat esimerkillisen huomaavaisia, jalankulkijat liikkuvat taas aivan reikä päässä. Se on aivan se sama että palaako vihreä vai punainen tai onko jossain jalkakäytävä vai ei, koska ihmiset ylittävät tien milloin huvittaa ja mistä huvittaa. Ja jos ajat täydellä vauhdilla kohti punaisia päin kulkevaa jalankulkijaa, hän katsoo sinua silmiin ja jatkaa matkaansa suoraan pyörän eteen. Pelin henki on selvä: Muut väistävät.

Tosin se sama "aivan sama" -mentaliteetti koskee kyllä kokeneita pyöräilijöitäkin. Jalkakäytävillä ajamista täällä ei juurikaan näe, mutta kaikki muita sääntöjä rikotaan erityisesti fillarilähettien toimesta, eikä ole ollenkaan harvinaista että joku lähetti pujottelee autojen välissä, samalla kun aijaa keskellä tietä liikennevirtaa väärään suuntaan.

Mutta kaikesta tästä sekasorrosta huolimatta Manhattanilla on aivan mahtava ajaa. Silmät auki, tarpeeksi vauhtia, hymy korvasta korvaan ja johan matka taittuu. Päivä meni allekirjoittaneen osalta ajellessa päämäärättömästi ristiin rastiin ja tutustuessani kaupungin eri osiin. Kävin myös Chrome Bag Storessa ostoksilla, koska lähdin reissuun ilman reppua. Palvelu oli huikeaa ja tuotteet vielä parempia, joten matkaan tarttui Chromen Pawn. Samaan aikaan toisaalla herrasmiehet nauttivat kulttuurista (lue: pubeista) Brooklynin puolella, joten ajoin väärälle puolelle jokea seuraksi..

Illan pääohjelma oli tietenkin rannalla järjestetty TV On The Radion konsertti. Puitteet olivat mahtavat ja harvemmin pääsee katsomaan keikkaa Manhattanin skylinen näkyessä taustalla. Itse bändi on allekirjoittaneelle lähinnä puolittainen tuttavuus, mutta nuorempi Mikko tuntui tekevän lähes pyhiinvaellusta Brooklyniin. Itse bändi veti kyllä ihan ok-suorituksen, mutta miksaaja oli tempaistu jostain roskalavan takaa ja onnistui pilaamaan koko keikan. Pari tuntia ääntä muistuttavaa sekasotkua ja solisti jota ei juurikaan nähnyt varjoista (en viittaa rasistisesti, vaan osoitan valoista vastuussa olevaa tahoa) näytti sen, että hyvänkin voi pilata. Mutta takana oli sen verran siisti päivä, ettei tuo ollut kuin kauneusvirhe.

Lehdissä on ollut mainintaan Manhattania uhkaavasta pommiuhasta näin 9/11 muistopäivän lähestyessä ja se on kyllä näkynyt katukuvassa vahvasti. Uutisten mukaan epäilyissä on autopommi ja jokainen pääväylä on suljettu ja kaikki autot tarkastetaan. Liikenne sujuu siis sen mukaisesti, mutta onneksi on pyörät. Lisäksi poliiseja on joka puolella todella paljon ja esim. eteläkärjestä hotellille (48st) ajaessa näin reippaat parikymmentä poliisiautoa.
Itse uhasta emme ole kuitenkaan kovinkaan huolissamme ja tämä on liene jokavuotinen rumba syyskuun puolen välin lähestyessä.

Kuvia näistä tiesuluista ja poliiseista ei ole, eikä tule. Sen verran vahvalla sanalla on pariin otteeseen jo asiasta huomautettu, että Guantanamon välttämiseksi pidämme kamerat visusti piilossa.

Rainy Day

2011-09-10T02:12:00.001+03:00

Eilinen rankkasade on muuttunut äärimmäisen kosteaksi ilmaksi ja matalalla roikkuviksi pilviksi. New York on aika jäätävän hieno paikka myös tällä kelillä ja pilvenpiirtäjät halkovat kirjaimellisesti pilviä. Valitettavasti kuurosateita tulee sen verran, että pyörät istuvat kiltisti hotellihuoneessa ja kolmaskin päivä omistetaan pääasiassa museoille ja sisätiloille.

Aloitimme päivän Europa Cafén salaatilla, joka on kuin kotimaiset salaattitiskit, mutta valinnanvaraa on tuplasti. Kun maha oli täynnä ja terveellisyyden illuusio oli saavutettu, suuntasimme kohti Museum of Modern Artia Vaikka nykytaiteesta ei mitään tajuaisikaan, niin onhan tuo aikamoinen must-see nykin reissuilla. Ja kieltämättä en tajunnutkaan ja suurin osa näyttelyistä meni enemmän tai vähemmän ohi. Mutta sen mistä sai edes jonkinlaisen otteen, teki kyllä vaikutuksen.

Kun taidehomostelu oli saatu pois jaloista, niin voitiin keskittyä olennaiseen ja seuraavana etappina oli Hill Countryn Barbecue Market. Tavoitteet olivat selkeät ja rima korkealla, eli tarkoituksena oli syödä hemmetisti lihaa ja juoda paljon olutta. Ja syödä lisää lihaa.

Barbeque Marketissa ei turhaa hienosteltu, vaan roheiinia oli saatavilla n. puolen kilon välein mitoitetuissa annoksissa (pari sataa grammaa sinne tänne) ja lisukkeinakin oli kulinaristisia herkkuja, joita tilasimme combolla "Beans, Coleslaw and macaroni and cheese. A lot.". Kuten arvata saattaa, tunti myöhemmin pöydän ääressä oli kolme rintaa takovaa alkumiestä ja liha oli murskattu ja huuhdottu alas oluella. Olo oli hyvä ja tyytyväinen.

Ruokailuhurmoksen uuvuttamina raahauduimme vielä katsomaan stand upia, vaikka odotusarvo geneeriseltä keskiviikolta ei ollut kovinkaan kummoinen. Illan ohjelmassa oli viiden stand upin setti ja meno oli hieman yllättävästi aika hiton hyvää. Varsinkin Dante Nero sai yleisöön messiin rivoilla jutuillaan ja mikäs sen parempaa. Paikallisille tavoille uskollisena tämänkin paikan hinnoittelu oli varsin mielenkiintoista. Sisäänpääsy oli vain pari kymppiä per nenä, mutta jokaisen oli ostettava vähintään 15 taalalla juomista. Loppusummaan lisättiin tietenkin vielä 18% tipit automaattisesti. Mutta kuten sanottua, rahoille sai vastinetta.

New York, New York

2011-09-07T08:20:00.000+03:00

JFK:n maahanmuuttoruuhkissa jonottaessa tajusimme että tällä viikolla on 9/11-iskujen 10-vuotispäivä ja että lentäisimme takaisin Eurooppaan nimenomaisena päivänä. Eli tulovaiheen tunnin jonotus passintarkastukseen tulisi olemaan todennäköisesti se miellyttävämpi osa lentomatkustusta. Silti Department of Homeland Securityn tarkastukset olivat tuskastuttavan hitaita.

Jo kentällä US of A:n ominaispiirteet alkoivat tulla esille. Kaikki on suurta, tai jos mahdollista niin vielä suurempaa ja value for money -ajattelu on voimissaan. Ostaessani Beef Jerkyä lentokentän kioskista myyjä oli kohtelias kysyessään, että "tiedäthän tämän maksaa paljon?" ja infotiskin tätikin vinkkasi hyvän tavan säästää pari taalaa taksista keskustaan.

Olimme alunperin varanneet majoitukseksi budjettihostellin, mutta tulimme järkiimme viime metreillä ja päivitimme kattoa pään päällä Hotelli Belvedereen. Ensimmäinen asia hotelliin saapuessa oli tietenkin fillareiden kasaaminen ja puoli tuntia myöhemmin olimmekin jo unohtaneet itsesuojeluvaistomme ja pujottelimme täysiä pitkin Manhattania. Liikenne täällä on aika hektistä ja silmät kannattaa pitää auki. Tilaa kyllä annetaan ja pyöräilijät huomioidaan, mutta tilannenopeudet ovat niin suuria että jos erehtyy koukkaamaan auton alle, niin runtua kyllä tulee. Autobahn-filosofia onkin syytä pitää mielessä: katse taustapeiliin!

Erityisen herkullisia ovat tilanteet, joissa auto on jätetty tilapäisparkkiin pyöräkaistalle (tätä näkee todella usein) ja kun autoa lähtee ohittamaan, niin on aivan varma että päätyy keulakoristeeksi jollekin New Yorkin tuhansista takseista, ellei katso tarkkaan mihin on ajamassa. Pyöräkaistalle pysäköiminen on sanalla sanoen raivostuttavaa.

Pyöräteitäkään ei kulje joka puolella ja yleensä niitä löytyy vain toiselta puolen ajorataa ja niitä saa ajaa vain toiseen suuntaan. Ne ovat kuitenkin liikkumisen kannalta kullan arvoisia, koska pyöräteillä on rauhallista ja korttelit vilisevät silmissä, kun taas ajoradalla saa olla jatkuvasti hereillä ja varomassa autoja ja jalankulkijoita. Myös yksisuuntaisia riittää, joten kannattaa miettiä mistä ajaa mihinkin. Tästä huolimatta Manhattanilla pyöräily on todella helppoa johdonmukaisen kaupunkisuunnittelun ansiosta ja pyörä on ehdottomasti nopein kulkuväline kaikista. Fillarilla liikkuessa Manhattan tuntuu myös kasvavan silmissä, koska siinä missä jalan, taksilla tai metrolla tulee pyörittyä vain tietyissä paikoissa, pyörällä tulee nähtyä yhtä sun toista myös matkalla. Kaupungista saa irti aivan toisella tavalla ja voin kertoa ettei Kalliossa fiilistely tule tuntumaan missään ihan hetkeen.

Ensimmäisen päivän pyöräilytaivas muuttui kuitenkin toisen päivän armottomaksi vesisateeksi. Aamulla näytti vielä siltä että kyllä se taivas tästä aukeaa ja niin aukesikin, mutta ei toivotulla tavalla. Vettä tuli koko päivän aivan jumalattomasti ja tulee edelleen. Niinpä käytimme ajan hyödyksi ja suuntasimme New Yorkin luonnontieteellisen museoon. Vähemmän yllättäen paikka on vaikuttava ja sisältää yli 600 aitoa fossiilia, joista useat ovat uniikkeja. Sieltä löytyy aivan kaikkea aina T-Rexistä sammakoihin ja sanat "mittaamattoman arvokas" voi liittää yhteen sun toiseen näytteillä olevaan asiaan. American Museum of Natural History kuuluukin jokaisen itseään kunnioittavan nykin vierailijan ohjelmaan.

Museoinnin jälkeen suuntasimme paikalliseen pubiin aivan silkasta kulttuurillisesta mielenkiinnosta ja sitten olikin vuorossa kevyttä shoppailua ja litimäräksi kastumista. Koska nuorempi Mikko oli päättänyt ostaa iPadin, suuntasimme Fift Avenuen Apple Storeen. Ongelmana tässä oli se, että rankkasateesta johtuen joku muukin oli keksinyt että kävelemisen sijaan taksi olisi parempi vaihtoehto ja mahdoton oli tapahtunut: Manhattanilta ei tosiaan meinannut saada taksia. Parinkymmenen korttelin jälkeen ei enää huolestuttanut farkkujen kastuminen, vaan lähinnä elektroniikan, mutta hotellihuoneeseen päästiin ehjänä maallista omaisuutta myöten.

Seuraavan parin päivän sää näyttääkin epävakaiselta, joten museokierrosta pukkaa päälle myös huomenna. Toivottavasti jo torstaina on kuivaa, koska ohjelmassa on TV on the Radion keikka Brooklynissä ja puitteet ovat sen verran eeppiset, että sitä ei sateella pilata.

Islanti 2/2

2011-09-05T04:21:00.036+03:00

Ensimmäinen täysi reissupäivä alkoi auton noutamisella. Valitsimme alle neljällä tassulla repivän maasturin, koska tarkoituksena oli lähteä tutkimaan Islannin kuuluisaa luontoa vähän lähempää. Vuokraamo heitti alle Fordin Kugan, jolla ei vuoria valloiteta, mutta sopii tähän käyttöön varsin hyvin. Kävimme tankkaamassa mukaan eväät, juomat (äiti sanoi aina että paikalliseen kulttuuriin pitää muistaa tutustua) ja muutamat eräkamppeet. Sitten vain turistilakki kourassa kiltisti pitkin Golden Circle Routea ja kohti nähtävyyksiä.

Ensimmäisenä eteen osui Pingvellerin kansallispuistossa oleva mannerlaattojen erkanema. Oli kieltämättä aika vaikuttavaa tallustella Pohjois-Amerikan ja Euraasian mannerlaattojen välissä ja ihmetellä luonnonvoimia.

Pingvelleristä löytyy myös maailman ensimmäisen demokraattisen parlamentin perustamispaikka, Lögberg, joka on luonnollisesti Islantilaisille varsin tärkeä paikka. Allekirjoittaneen näkökulmasta päällystetyt tiet yms. hienoudet veivät kyllä paikasta sen hohdon ja menneiden aikojen isäntiä oli aika vaikea kuvitella päälliköimään tiluksille.

Seuraavaksi suuntasimme katselemaan Strokkurin geysiria, joka purkautuu keskimäärin 5min välein n.15-40m korkeuteen. Maasta purkautuva kiehuva vesi on jotain mitä savolaisjuntti ei joka päivä näe, joten hienolta kyllä näytti. Aiemmin Strokkerin vieressä on ollut suurempikin geysir, mutta turistit ovat heitelleet sinne aikojen saatossa sen verran kiviä, että se on onnistuttu saamaan tukkoon.

Geysirin jälkeen ajoimme Gulfossin vesiputoukselle, joka oli niin hyvin piilossa läheiseltä tieltä, että putouksen koko tuli aikamoisena yllätyksenä. Jos Islantiin eksyy, niin suosittelen kyllä ajamaan Golden Circlen läpi, vaikka turistien joukossa pyöriminen ei kiinnostaisikaan. Tuolla voi mennä ja tulla juuri kuten itse haluaa.

Kun turistisetit oli käyty läpi, pidimme pienen neuvonpidon jatkosuunnitelmista ja päätimme vain ajaa "johonkin". Lonely Planet kertoi Kerlingarfjöllistä, jossa uskottiin asuvan mörköjä ja jonne uskaltauduttiin ensimmäisen kerran vasta 1940-luvulla. Sinne siis. Sileä asfaltti vaihtui aikamoiseen röykytykseen kuoppaisella ja kivisellä tiellä ja auto oli mukavuusalueensa ulkopuolella.

Saaren keskiosien erämaa oli kyllä karun upea paikka, joka tarjosi kymmeniä kilometrejä pelkkää karua yksinäisyyttä. Maisemat hakivat vertaistaan ja kännykkäpeitosta oli turha uneksia. Muutamaan otteeseen tuli naurettua sille fataalille kuselle, missä olisimme jos autolle kävisi jotain. Se ei tosin vaikuttanut millään tavalla ajonopeuteen, vaan kaasussa oli tasan kaksi asentoa ja toista niistä ei käytetty. Ajoimme ylös vuorille jossa näimme mm. lentokentän 2100 jalan korkeudessa ja jos joskus voi laskeutua tyylikkääseen mestaan, niin tuonne.

Matkan varrella törmäsimme myös ghillie-pukuisiin oman elämänsä Tom Berengereihin, jotka olivat reippaasti ylivarustautuneita sorsametsälle. Tiedä sitten mitä sorsia oli tarkoitus ammuskella, mutta äkkiseltään näytti siltä että keskellä korpea oli ainoa paikka missä herrat saivat vapauttaa sisäisen pikkupoikansa ja leikkiä vähän pyssyillä.

Alkuperäisenä suunnitelmana oli pistää leiri ja laavu pystyyn keskelle korpea, mutta tuuli yltyi ylhäällä sen verran reippaaksi, että hyvin nopeasti kartasta alkoi löytyi paljon parempia ideoita. Kuten Suomessakin, myös Islannissa on yleisessä käytössä olevia erämaamökkejä. Yksi niistä löytyi keskeltä ei mitään ja oli sopivan "lähellä".

Kun ajoimme perille, kävi selväksi ettemme olleet yksin. Mökissä yöpyi jo saksalainen turisti, joka toivotti meidät tervetulleeksi. Kun mies kertoi kävelleensä sinne kolme päivää, aloimme lyödä vetoa siitä, että kuka kuolee ensimmäisenä. Tämä tarina ei voisi päättyä muuten, kuin siihen että germaani vetää moottorisahan käyntiin ja herättää porukan hurmoksen lentäessä pitkin seiniä.

Miehellä, joka kävelee kolme päivää yksin erämaassa, ei voi olla puhdas omatunto.

Nälkä kurni kuitenkin jo pitkän päivän jäljiltä sen verran rapeasti, että päätimme valmistaa viimeisen ehtoollisen. Jos oli kuoltava, niin tekisimme sen onnellisena vatsa täynnä täyteläisellä säilykelihalla maustettua pasta carbonaraa. Ja voi pojat että maistui.

Kun avasin aamulla silmäni, luulin olevani helv.. taivaassa, mutta viiveellä tajuntaani iskevä luonnon kutsu vahvisti tämän karuksi todellisuudeksi. Kun tallustelin mökin ulkopuolelle, kohtasin kohtuullisen surrealistisen näyn: Edessäni avautui vuoristopuro, joka valui taustalla näkyvältä jäätiköltä ja oikealla olevalla niityllä juoksenteli toinen niistä ghillie-pukuisista metsästäjistä ja ampui puolivauhdista seisaaltaan kiväärillä jotain luontokappaletta. Kuseskelin menemään unenpöpperössäni hymyilin itsekseni. Yksikään luontokappale ei ollut taatusti vaarassa.

Ennen lähtöä nuorempi Mikko Oskari valmisti meille vielä legendaarisen maukkaat pekonilla kuorrutetut kanamunaleivät ja sitten oli aika pistää erämaavisiitti pakettiin. Kuin ihmeen kaupalla, Ford pääsi perille vuokrafirman pihaan yhtenä kappaleena ja yltä päältä kurassa oleva auto sai vuokraamon työntekijältä aika hersyvät naurut.

Koska päivä oli vasta aluillaan ja aurinko paistoi hyppäsimme taas fillarin selkään ja Reykjavikin ytimeen. Viimeinen päivä menikin pääasiassa maisemia ihaillessa pyörän selästä ja paikallisen piruntorjuntabunkkerin tornista, sekä Blue Lagoonin kylpylässä makoillessa. Blue Lagoonia mainostetaan Reykjavikin The Nähtävyytenä, mutta ihan sitä lupausta se ei kyllä lunasta ainakaan kylpylöihin tottuneelle suomalaisen näkövinkkelistä.

Islanti jätti jälkeensä hyvät fiilikset ja Icelandairin Stop Over -tarjoukset ovat sen verran hyviä, että niitä kannattaa kyllä hyödyntää.

Nyt vaatimattoman yöunet ja huomenna kohti New Yorkia.

Islanti 1/2

2011-09-05T01:58:00.002+03:00

Balin jälkeinen työputki tuli ja meni. Kesä Suomessa oli vertaansa vailla ja muiden lomaillessa töissäkin oli siedettävän leppoisaa. Hetken jopa luulin etten ole tippaakaan loman tarpeessa, mutta elokuussa alkanut hulabaloo piti huolen että ensimmäinen koneessa siemailtu Gin Tonic maistui poikkeuksellisen hyvältä. Oli siis taas aika nostaa kytkintä ja nauttia loputkin lomista. Tällä kertaa suunnitelmissa oli napata fillarit mukaan ja lentää New Yorkiin Islannin kautta. Paluumatkalla nappaamme auton Heathrowilta ja palautamme sen viikkoa myöhemmin. Mitä siinä välissä tapahtuu, selviää sitten aikanaan. Matkan toteutus alkoi pyörän pakkaamisella kuljetuslaukkuun ja rämppäreiden "intohimo" työtään kohti pisti epäilemään, että perillä saa kuivata kyyneliään ja pidellä sylissä kolmessa osassa olevaa fillarin runkoa. Kova laukku olisi tietenkin paras ydinpommin kestävyytensä ansiosta, mutta samalla se on myös mallia helvetin iso ja kallis. Päädyimme siis pehmeään versioon ja kuplamuovisisustukseen, joka tuo lähinnä henkistä lohtua lentomatkoille.

Kuten sanottua, niin GT maistui juuri siltä kuin sen pitääkin ja 3h lentomatka Islantiin livahti sormia napsauttamalla. Perillä oli selvää että finanssikriisillä oli tasan yksi seuraus ja se oli inflaatio. Paikallisessa valuutassa on vain ylimääräinen nolla perässä ja tasan tarkkaan kaikesta saa pulittaa (taas) tähtitieteellisiä summia. Olut ja joku perustason mättö on järjestään yli 20€ ja jos luulit että kotimainen taksi maksaa, niin suosittelen perspektiivin hakemista täältä. Mutta ihmekös tuo, kun kaikki tavara pitää tuoda paikalle absoluuttisen kaukaa.

Saavuttuamme hotelliin, kasasimme ensimmäisenä fillarit ajokuntoon ja olimme huojentuneita kun mikään ei näyttänyt olevan rikki. Sitten ei muuta kuin nokka kohti Reykjavikin keskustaa ja tutustumaan paikalliseen menoon. Reykjavikissa oli ensi kosketuksesta lähtien kivaa pienen kalastajakylän tunnelmaa, eikä ihme, sillä koko saarella asuu vain 300 000 asukasta heistä pääkaupungissa on reipas kolmannes.

Jos joskus tuntuu siltä ettei istu joukkoon, niin se tunne oli läsnä kohtuu vahvasti ajaessamme keskustan läpi tarpeettoman tiukoissa hipsterifarkuissa. Islannissa ei nimittäin paljoa lihasvoimalla liikuta, vaan se on hiilivety mikä jyllää. Käytännössä jokaisella Islantilaisella on oma auto ja yleensä se on joko (iso) pick up tai vielä isompi maasturi. Niinpä kolme hipsteriä rullailemassa pyörillä erottui taustasta häiritsevän selkeästi. Positiivisena sivujuonteena mainittakoon, että eräs natiivi tuli kyselemään, että mikä meno noiden fillareiden kanssa ja peukutti littipeukkua lähtiessään.

Vaikka suunnitelmissa oli ottaa ilo irti kovaksi huhutusta perjantaista, parin oluen jälkeen ikä, väsymys ja eturauhanen vei voiton ja suuntasimme tissiposkina takaisin hotellille nukkumaan. Eipähän tarvinnut alkaa arpoa seuraavan aamun kuskia.

Islanti jätti itsestään kiehtovan ensivaikutelman ja seuraavana päivänä oli tarkoitus tutustua saaren antiin hieman perusteellisemmin..

Flow 2011

2011-08-18T19:43:00.001+03:00

Flow on maineensa puolesta hipstereiden pyhättö, jossa näkyy hassusti pukeutuvia ihmisiä ja suurin osa bändeistä tarjoaa sisällöltään lähinnä trendihomoilua ja muka-taiteellista sekasotkua.

Totta.

Mutta se on myös kirkkaasti kesän paras festivaali ja erinomainen paikka löytää jotain uutta, olkoonkin että pääesiintyjänä oli tänä vuonna Kanye West.

Siinä missä tyypilliseen kesäfestariin kuuluu telttailun hiostama Koff-romantiikka, tarpeettoman monta leijonariipusta ja aamusta iltaan dokaamista pienellä musiikillisella sivumaulla höystettynä, Flow on enemmän asiallisempaa menoa. Bileet ovat hyvät, mutta sammuneita ei tarvitse raahata selviytymisasemille, hodarin ja makkaraperunoiden lisäksi valikoimasta löytyy mm. Groteskin tacoja (suosittelen vuohenjuustoa, mikäli menu säilyy samana!) ja Talon lihapullia, eikä esiintyjissäkään tarvitse kumarrella muita. Henkilökohtaisena bonuksena festarit sijaitsevat reippaan kilometrin päässä kotoani, joten fillarilla tuon taittaa parissa minuutissa.

Nautin täydet kolme päivää ja Flown nostama fiilis jatkuu vieläkin. Spotify on täynnä uusia tuttavuuksia ja tekisi mieli alkaa jo odottelemaan ensi vuoden lippuja. Flown ehdoton yllättäjä oli Janelle Monáe, joka veti Nokia Blue Tentissä sellaisen keikan, että ei paremmasta väliä. Energia oli aivan uskomaton ja bändi heilui lavalla sitä tahtia, että virheettömän soundin oli lähes pakko olla playbackin ansiota. Mutta ei ollut.

Janelle Monáe on uskomattoman lahjakas muusikko, virheettömän kaunis ja niin persoonallinen pakkaus, että jos neiti ei vastaa kosintaani, niin toivotan ainakin kaikkea hyvää musiikillisella rintamalla.

Lauantaina piipahdin Flown välissä myös Malmilla katsomassa Sami Kontio Challengea. Keli oli aivan kertakaikkisen loistava ja Malmin puitteet ovat tunnetusti kohdallaan. Show oli ihan ok, mutta lippujen hintaan nähden tarjonta oli kuitenkin aika vaisu. Osana isompaa lentonäytöstä tuollainen Red Bull -tyyppinen kisailu sopii kuin nyrkki silmään, mutta omilla jaloillaan se ei kanna. Ilmailulla on yleisölle paljon enemmän annettavaa mitä Suomessa vuosittain tarjoillaan, joten olisi syytä panostaa yhteen kovaan shownhun per kesä. Kunhan vain kukkahattutädit ja muut meluterroristit saisi kärrättyä Malmin ympäristöstä muualle..

Kanye Westillä oli flowssa aika epäkiitollinen tehtävä. Mies jakaa tunnetusti mnielipiteet ja Flown kaltaisella festivaalilla pääesiintyjällä ei ole kovinkaan suurta painoarvoa kokonaisuuden kannalta. Flown vetonaula on Flow itse. Niinpä Kanyen megalomaaninen keikkakin sai joko ylistystä tai autotune-dissausta. Itse kuulun ylistäjiin ja olin todella, todella vaikuttunut.

(Ja vaikka se ei osaakaan laulaa, niin se autotune on _tehokeino_)

Kanye oli pyytänyt (vaatinut) että saa aloittaa keikkansa varttia aiottua aiemmin, jotta ehtii vetää erityispitkän shown. Valitettavasti lavasteet sanoivat sopimuksensa irti juuri ennen h-hetkeä ja revenneiden kankaiden irroittelussa meni toista tuntia. Mutta tästä huolimatta Kanye tykitti täydet 2h 20min omaa megalomaanista oopperaansa. Tunnelma vaihteli 30 nykytanssia tanssivan ballerinan ja valoshown säestämästä ilotulituksesta, yli 25min pituiseen herkkään sooloon, jonka aikana kyyneleet valuivat pitkin Westin poskia ja sai yhden taustatanssijan pillittämään seuraavat pari biisiä. Eturivistä seurattuna keikka oli sen verran vakuuttavaa settiä, ettei parempaa lopetusta täydelliselle Flow:lle olisi enää voinut toivoa.

Ei voi muuta kuin kiittää ja kituuttaa jäljellä olevat 12kk..

Tiukkaa spandexia

2011-08-18T18:44:00.002+03:00

Aurinkoinen päivä muuttui syksyiseksi, joten aloin laittamaan kesäkuvia pakettiin. Mainittakoon tässä ohessa muutama sananen pari viikkoa sitten vietetystä poikain viikonlopusta.

Näyttämönä oli kaverin erittäin hyvillä puitteilla varustetut tilukset Salossa ja viikonlopun agendana oli koota joukko hienoja miehiä pyöräilemään ehkä Suomen hienoimmissa maisemissa. Sekä tietenkin murskata käsittämättömät määrät grilliruokaa, saunoa tuntikausia ja nauttia siinä sivussa ehkä muutama mallaskin.

Kyllähän jokaisella kartanolla pitää oma kuntosali olla, joten sellainen löytyi täältäkin. Keskittyminen itse olennaiseen lipsui välillä ja keskellä salia ollut (ilmeisesti) tankotanssiin tarkoitettu tanko sai mielikuvituksen juoksemaan. Salilla hukattu energia oli tietenkin saatava takaisin ennen seuraavan päivän lenkkiä ja perinteisen pastan sijaan luotimme pihviin.

Hyvin nesteytetyn illan jälkeen oli aika nauttia toistasataa kilometriä vesisadetta, mutta mitäpä sitä ei mies tekisi sen eteen, että saa vetää päälleen tiukat trikoot. Menopelit vaihtelivat 70-luvun teräsvaareista 7k€ hiilikuitu-unelmiin ja myös miesten kilometrit tältä kesältä olivat kaikkea nollasta ylöspäin. Vauhti ei siis alussa ollut kovinkaan kummoinen, mutta loppua kohden meno alkoi jo maistua, varsinkin kun Simon ajovarustus saatiin tuunattua sopivaan kuosiin. Miehen reidet ovat nimittäin sen verran MASSIIVISTA punatammea, ettei niiden vaatimaa KOLOSSAALISTA verimäärää meinattu saada perille asti liian tiukoista ajohousuista johtuen. Joten ei muuta kuin Leatherman esille, trikoot halki ja johan alkoi homma kulkea.

Vesisateessa ajaminen on kyllä luontaisesta vastenmielisyydestään huolimatta jopa kohtuullisen hauskaa, kun ajamiseen joutuu hieman keskittymäänkin, eikä se ole vain monotoonista rullaamista. Tämä tulee tietenkin miehen suusta, jolle tämä oli vasta toinen pidempi lenkki sateessa, joten kokeneempien kannattaa jättää mielipide omaan arvoonsa. Välillä sateessa sotkemiseen saatiin mutenkin vähän komiikkaa, kun kommunikointi ei mennyt ihan nappiin. Ajoin sillä hetkellä kärjessä ja eräs nimeltämainitsematon herrasmies ajoi rinnalle kertoakseen kramppaavista jaloistaan ja toiveista hidastaa vauhtia.

- Minä: "Onko kaikki ok?"

- X: "jalat kramppaa ihan vitusti"

- Minä: "Ok, hyvä"

En tiedä kumpi meistä oli enemmän kassalla, koska kuulin että kaikki on hyvin ja ajattelin että olisi suotavaa lisätä vauhtia. Ei ollut.

Fillaroinnin jälkeen tehtiin ahmimisen maailmanennätys ja sitten oli korkeakulttuurin vuoro Salon ytimesssä. Kaurismäkeläinen nostalgia välittyi kyllä hyvin seurueen ainoan salolaisen tarinoissa ja ympäröivä todellisuus vahvisti muistot. Onhan se kieltämättä hienoa kun paikallisella S-ryhmän ravitsemusliikkeellä on sen verran kovat markkinat, että läheisiltä pitäjiltä tullaan asiakkaiksi ihan omalla bussilla. Aikamoista.

Nike 6.0

2011-07-31T04:25:00.001+03:00

Tämän kampanjan ideoimiseen on mennyt noin kolme minuuttia.

- "Mitäs jos laitettaisiin kuumia mimmejä surffaamaan siisteillä mestoilla?"

- "Joo"

Ja kyllä toimii.

Hyppönen TEDissä

2011-07-31T04:19:00.004+03:00

F-securen Mikko Hyppönen vetää hyvät setit rallivivahteisella englannilla.

Seminyak ja Singapore

2011-07-19T21:32:00.002+03:00

Indonesian reissun viimeinen postaus jäi vähän myöhäiseksi, mutta tulkoon tässä..

Tulambenin ja Kutan kontrasti oli sen verran reipas ja lonkalta ottamamamme todella halpa hotelli oli kylmine suihkuinen sen verran epämiellyttävä yhdistelmä, että päätimme hilpaista Seminyakin rauhallisemmalle puolelle. Tutun vinkistä viisastuneena otimme majoituksen Balin viimeiselle osuudelle Pondok Sarasta, jonka Bungalow oli enemmmän kuin hyvä. Pari makuuhuonetta, todella iso ja avonainen olohuone, sekä hyväkuntoinen ja siisti suihku. Ja ensimmäistä kertaa reissulla myös safkat olivat sitä kokoluokkaa kun pitääkin, eikä proteiinista ollut pula. Tästä suuri kiitos toiselle Mikko Oskarille, joka piti kokkailemillaan aamupaloilla huolen siitä, että päivä todellakin lähtee käyntiin.

Balin viimeiset päivät oli tarkoitus surffata sen minkä ehtii, mutta se ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Voin kertoa että vatsataudissa melominen ei ole niitä ihmisen hienoimpia hetkiä, eikä varsinkaan isojen vaahtojen välissä laatoittaminen. Mutta vaikka kunto oli mitä oli ja taidot myös, niin surffaaminen oli taas sen verran siistiä, että odotin seuraavia päiviä innolla. Mutta kuinka ollakaan, sain vatsataudin seuraajaksi uskomattoman nopeasti nousseen flunssan ja sitä kyyditettiin aika rapsakalla kuumeella. Balin viimeiset pari päivää menivät siis sängyn pohjalla maatessa, mutta tulipahan ainakin levättyä.

Lähtöpäivänä kävimme vielä ihmettelemässä kilpikonnia Turtle Islandin kilpparireservaatissa. Paikka ei ollut sinällään mikään erityisen ikimuistoinen kokemus, mutta eipä tuota turisteja varten ole rakennettukaan. Oli kuitenkin kiva päästä tekemään vähän lähempää tuttavuutta noihinkin veijareihin.

---------

Singaporen osuus alkoi mielenkiintoisesti. Varasin netistä majoituksen "aivan sama, kunhan on halpa" -periaatteella ja kun sanoimme taksikuskille hotellin nimen ja osoitteen, tämä antoi heti arvokkaan vinkin "Sounds good guys! Just take your hotel room full of girls and have fun!". Hetken ammattimiehen neuvo ihmetytti, mutta saavuttuamme hotellille homman nimi alkoi hahmottua. Olimme Singaporen punaisten lyhtyen alueella ja hotellimme lisäksi lähiympäristössä oli useampi sata bordellia.

Punaisita lyhdyistä huolimatta Singapore vaikutti hyvin kotoisalta ja edes jonkinlainen järjestys tuntui hyvältä ajatukselta. Siinä missä Indonesiassa millään ei ole mitään väliä ja kaikki tehdään vähän miten sattuu, Singaporessa mennään spektrin toiseen äärilaitaan. Mm. huumeiden salakuljetuksesta pääsee väärälle puolelle teloitusrivistöä, julkisissa syömisestä rapsahtaa 500 taalan sakko ja roskaamisen hintalapussakin taisi olla tonni. Purukumia ei myydä ja maahantuontikin on sallittua vain "omaan käyttöön".

Koska Singaporeen oli käytettävsissä vain pari päivää, vedimme turistilakit päähän ja suuntasimme perinteiseen hop on-hop off -bussiin. Vaikka turistibussi kuulostaakin äkkiseltään aika väsyneeltä ratkaisulta, sitä se ei toki ole. Nähtävyydet tulee katettua aika nopeasti ja koska bussista voi karata milloin tahansa, usein päätyy paikkoihin joihin ei olisi muuten mennyt.

Ensimmäisenä hyppäsimme pois Chinatownissa ja kaikki vaikutti, noh.. Chinatownilta. Katukauppiaiden ruoka-ainekset olivat kohtuullisen kyseenalaisesta päästä ja elektroniikkaa ja muuta roinaa kaupusteltiin perinteisene turistien kusetushintaan. Esim. eräässä kaupassa minulle tarjottiin HD-videokameraan laajakulmalinssiä ja jo kertaalleen alennettu hinta oli 389 dollaria. Kun kävelin liikkeestä ulos 2min myöhemmin, myyjä huuti vielä perään "fifty dollars!". Katteet kohdallaan.

Chinatownin jälkeen seikkailimme siellä sun täällä ja kävimme mm. valtiollisessa puutarhassa ihmettelemässä luontoa ja toisaalla taas pyörittelimme päätämme maailman kalleimmalle kasinolle (n.4,5Mrd €) ja muille järjettömällä budjetilla rakennetuille ratkaisuille. Siinä missä Suomessa syödään ja katsotaan salkkareita, Singaporessa kansan syvät rivit shoppailevat. Paikan natiiveista asukkaista neljäsosan omaisuus ylittää miljoonan, joten siellä on millä mällätä. Ja sen kyllä huomaa viimeistään Orchard Roadilla, jonka muotikauppojen rinnalla New Yorkin Fift Avenue muistuttaa lähinnä Jyväskylän kävelukatua. Kaikki on taatusti edustettuna ja hintatasokin on kohdallaan, kiitos 7% arvonlisäveron ja muutenkin olemattoman verotuksen.

Seuraavana päivänä ei enää ihmeitä tapahtunut, vaan luovutimme hotellihuoneen ja hilpasimme Sentosalle ottamaan aurinkoa ja chillailemaan. 10€ olut ei ole koskaan maistunut niin hyvältä ja kotimatka alkoi jo siintää silmissä. Reissulla tuli otettua kosketusta surffaamiseen, maastopyöräilyyn ja sukellukseenkin jäi todennäköisesti ikuinen suhde. Lomalta paluukaan ei tuntunut ajatuksena hirveältä, vaan kolmen viikon aktiiviloman jälkeen olo oli levännyt ja olin täynnä energiaa. Töihin oli oikeasti kiva palata.

Paremmin tätä ei olisi voinut viettää.

Silfra

2011-07-13T20:43:00.001+03:00

Näkyvyys yli 100m. Sukeltamista Euraasian ja Amerikan mannerlaattojen välissä.

Haluan tuonne.

P.S. Lentoliput varattu välille Helsinki - Reykjavik - New York - Lontoo - ? - Helsinki.

Välihuomio

2011-07-08T14:30:00.000+03:00

Ei helvetti.

Adios Tulamben

2011-07-03T18:42:00.000+03:00

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tulambenissa tuli vietettyä 8 päivää ja siinä sivussa tuli tutustuttua täysin uuteen lajiin ja saatua ensipuraisu siitä mitä se voi parhaimmillaan olla. Sukeltamisesta taisi jäädä pysyvä harrastus, joskin lähinnä lomareissuilla. Kotimaiset vedet eivät niin hirveästi houkuttele, ainakaan tällä hetkellä.

Viimeisenä iltana Ricardo järjesti ravintolassaan pizza-illan: jokainen sai itse valita täytteet pizzapohjan päälle ja sen jälkeen koko komeuden sai nautiskella suoraan uunista. Oli sanomattakin selvää että kyseessä oli aikamoinen herkku, vaikka pizzan täytteiden kohdalla molemmilla Mikko Oskareilla tulikin aikamoinen ylilyönti. Nuoremmalla yllättäen enemmän.

Kokonaisuutena Tulamben, Dive Center Ocean Sun ja Paradise Bungalows oli sellainen yhdistelmä, ettei siitä keksi kerrassaan mitään valittamista. Tulamben on sopivan idyllinen pikkukylä, jossa on tyylikkäästi vain yksi kauppa ja yksi baari, eikä todellakaan mitään ylimääräistä. Ricardo on saanut palkattua avukseen todella miellyttäviä ihmisiä ja koko reissu oli sellaista hermolepoa, että oksat pois.

Myös käytännön järjestelyt olivat varsin sujuvat ja saimme kaiken samaan laskuun. Tämä sisälsi siis ylettömän mässäilyn ravintoloissa (hotellin ja Ricardon), yöpymiset, sukelluskurssit, päiväreissut, kyyditykset yms. ja loppulasku 8 päivältä oli vain 800€. Kurssien osuus tuosta oli vähän päälle 500€, joten eläminen majoituksineen oli todella halpaa. Voin suositella Tulambenia varauksetta kaikille kiinnostuneille!

Seuraavana aamuna kävimme vielä kerran Libertyllä fiilistelemässä, vedimme viimeisen aamiaisen paratiisissa ja sitten olikin aika noutaa lähes Firenzeen mennyt passini Denpasarin lentoasemalta. Saavuimme illansuussa Kutaan ja hoidimme paniikkiratkaisuna majapaikaksi aikamoisen läävän. Nyt on kieltämättä aikamoisia sopeutumisvaikeuksia tähän hälinään. Mutta eiköhän se taas tästä..

Advanced Open Water Diver

2011-07-01T19:12:00.000+03:00

Huh huh, ei tässä muuta voi enää sanoa. Jatkoimme "peruskurssin" jälkeen sukeltelua ja seuraava päivä alkoi 30m syväsukelluksella Libertylle, jonka jälkeen harjoittelimme vedenalaista navigointia ja yöllä piipahdimme hylyllä uudestaan.

Libertyn aamusukellus oli hieno kokemus ja hylystä sai irti paljon enemmän kuin ensimmäisillä kerroilla. Itse "syväsukellus" ei sinänsä tuonut mitään uutta, ja vaikka ohjelmaan kuuluihin typpinarkoosin oireiden tunnistamista erilaisilla pohjassa tapahtuvilla tehtävillä, viitteitä mistään sellaisesta ei tullut vastaan. Mutta kuitenkin, mitä syvemmälle sen parempi. Vai miten se meni..

Navigointisukellus oli aika peruskauraa ja koska kompassi on varsin tuttu kapistus, navissa ei ollut mitään ihmeellistä. Pakollinen ohjelma olikin ohi aika nopeasti ja päästiin keskittymään itse asiaan. Käytiin tutustumassa yhteen "cleaning stationiin", jossa ravut ja muut pikkukalat hoitelevat putsaushommia isommille fisuille. Samaiset otukset ovat hyvin kiinnostuneita ihmisen kynsinauhoista ja kynnenalusista, joten nyt on sitten oltu vedenalaisessa manikyyrissäkin.

Mutta Libertyn yösukellus.. Yöllä sukeltamisessa on aivan oma fiiliksensä ja sitä on vaikea kuvailla sanoin. Siinä on jotain samaa fiilistä kuin armeijan yöhypyissä tai Cessnalla lentelyssä pimeällä, mutta läsnä on varsin omalaatuinen rauha. Kun sammutat valot, kaikki referenssit katoavat ja leijut vain lämpimässä ja pimeässä, seurana vain oma hengityksesi. Tuon lähemmäksi kohtua ei varmaan enää pääse.

Itse hylky oli aavemaisen majesteettinen näky ja kapean valokiilan loisteessa yksityiskohtiin tulee kiinnitettyä huomiota aivan eri tavalla. Aamun sukelluksiltakin tutut "kyhmypäiset papukaijakalat" (mitä lie on suomeksi..) olivat tulleet viettämään yötä hylylle ja laivan ruumasta löytyi lepäilemästä myös itse Napoleon.. Se oli ISO. Sukelluksen ikimuistoisin näky oli kuitenkin jotkut fosforipitoiset kalat, jotka muodostivat vedenalaisen tähtitaivaan. Tunnetta on vaikea kuvailla, mutta tuntui kuin olisi leijunut avaruudessa, tähtien ollessa kaikkialla ympärillä ja vain muutaman metrin päästä. Ja ei, en kärsinyt typpinarkoosista, sillä syvyyttä oli vain 15m.

Valitettavasti GoPro ei taipunut kuviin vähäisen valon takia, joten tässä interwebistä napattu kuva Napoleonista.

Nyt kun olen hehkuttanut eilisen sukelluksia, niin on hieman vaikea nollata tilannetta ja kertoa tämän päiväisestä reissusta Manta Pointille ja Crystal Baylle. Mutta sanotaan nyt näin, että se oli yksi elämäni hienoimmista kokemuksista. Manta Pointilla on hieman isompi cleaning station, jonne paholaisrauskut tulevat puhdistautumaan, syömään ja parittelemaan. Otimme alle hieman isomman botskin ja menimme pelimestoille kolmimetristen aaltojen siivittäminä.

Todennäköisyys että rauskun näkee on kohtuullisen suuri, mutta siitä huolimatta tänään sattui käsiin todellinen lottovoitto. Olimme olleet vedessä ehkä minuutin ja ensimmäinen rausku ilmestyi näkyviin. 2-3 metrin siipien kärkivälillä urosteleva, veden alla lentävä rausku on vaikuttava näky. Ei ole pienintäkään epäilystä siitä että kuka on kotonaan ja kuka on vain vierailevana tähtenä seuraamassa sivusta. Juuri kun luulin että tämä ei tästä enää parane, cleaning stationille ilmestyi lisää rauskuja ja loppujen lopuksi 9 suurta rauskua kierteli ja leikki ympärillämme uteliaina noin puolen tunnin ajan. Etäisyyttä ei ollut kuin muutama metri ja välillä jopa niin vähän, että pääsin koskettamaan yhtä.

Kouluttajamme mukaan tuo oli ehdottomasti hänen paras visiittinsä Manta Pointille ja epäilemättä tuo oli yksi hienoimmista asioista mitä näillä huumorisukelluksilla voi kokea.

Seuraavaksi suuntasimme Crystal Baylle ja ajatuksena oli ihailla koralleja ja yrittää nähdä Mola Mola, eli kotoisammin möhkäkala. Tuolle ei tosin annettu kovinkaan suurta painoarvoa, koska todennäköisyys Mola Molan näkemiselle on aika pieni. Se ei ole mikään yleisin kala ja se viihtyy verrattain syvällä (kouluttajamme näki sellaisen edellisen kerran 46m syvyydessä). Ensin oli kuitenkin lounaan aika ja vasta pienen veneen katolla nukutun ruokalevon jälkeen oli aika ryhtyä töihin.

Tänään olisi pitänyt lotota, koska välittömästi laskeuduttuamme alas näimme reippaasti allamme Mola Molan näköisen korallin. Ja eihän se mikään koralli ollut, vaan otus itse. Painuimme nopeasti syvälle perään ja pääsimme ihailemaan sitä oikein huolella. Mola Molalla on painoa tonnin paremmalla puolella, joten on sanomatta selvää että näky oli vaikuttava, vaikka otus itsessään onkin aika huvittavan näköinen möhkäle. Mutta sitten ei muuta kuin reippaat deco-stopit ja pintaan jumalaton virne naamalla.

Open Water Diver

2011-06-28T17:33:00.000+03:00

Ehdimme viettää Tulambenissa pari päivää kolmen miehen voimin ja sitten Antin oli aika poistua petostelemaan tyttöystävänsä kanssa Firenzeen. Mokomakin romantikko.

Mutta sitä ennen kävimme sopimassa tulevan viikon ohjelmaa paikallisen sukelluskoulun kanssa ja aloitimme perusharjoitteilla uima-altaassa. Sillä välin Antti kokeneena sukeltana painui pohjaan katselemaan USAT Libertyn hylkyä. Ensikosketus veden alla hengittämiseen antoi lupauksia tulevasta ja Libertykin oli näyttänyt ihan hyvältä. Toisen illan päätteeksi oli aika syödä pitkän kaavan mukaan ja juhlistaa Antin kolmekymppisiä. Toinen Mikko Oskari tosin veti linjalleen uskollisena varman päälle seuraavan aamun sukellusta ajatellen ja selitteli spriten juomista jollain väsyneellä vatsataudilla.

Kun Antti (ja allekirjoittaneen passi, joka on tällä hetkellä Denpasarissa jollain tämän maan miljoonista Made-nimisistä henkilöistä) otti hatkat, oli aika keskittyä täysillä sukeltamiseen. Toinen "allaspäivä" oli jo meressä ilmeisen hyvin menneiden allasharjoitteiden jälkeen ja siellä tehtiin samoja manööverejä: revittiin maskia päästä, leikittiin laitehäiriöitä, opeteltiin tasapainotusliivin kanssa toimimista yms. Homma alkoikin rullata alusta asti sen verran hyvin, että peruskurssin ohjelma tuntui olevan jatkossakin vähän sovellettu ja hommassa oli miellyttävää vapautta ja tekemisen meininkiä.

Saimme tänään Open Water -kurssin sukellukset pakettiin ja täytyy kyllä sanoa että itse sukeltaminen on päässyt yllättämään takavasemmalta oikein huolella. Osasin odottaa että se on siistiä, mutta en mitään tässä mittakaavassa. Vedessä on jotain hyvin samankaltaista kuin ilmassakin ja kaksiuloitteisen maailman vaihtaminen kolmiulotteiseen pitää sisällään samoja elementtejä. Ne lainalaisuudet mitkä toimivat ilmassa, toimivat myös vedessä. Mutta sukeltamisessa on jotain sellaista täydellistä rauhaa ja rentoutumista, mitä lentämisestä ei saa irti, ei ainakaan tässä mittakaavassa. Oma lukunsa on vedenalainen eläinkunta, johon tutustuminen avaa kyllä silmät aivan uudelle maailmalle. Kun syvyyksien painottomuudesta nousee pinnalle ja varusteet alkavat painaa ja aallot heitellä, tekisikin mieli pistää regulaattori takaisin suuhun ja suunnata takaisin. Uskomattoman hienoa!

Varsinkin tämä päivä vetää miehen hiljaiseksi. Aamu alkoi Libertyn sukelluksella ja sen jälkeen oli vuorossa meren rannalla nautittu aamupala. Kuten kaikkina muinakin päivinä, lämpötila oli miellyttävät +30 ja aurinko paistoi. Iltapäivällä suuntasimme veneellä vähän kauemmas ja kävimme sukeltamassa kanjonimaisessa ympäristössä ja saimme ihailla koralleja kaikessa rauhassa. Päivän päätteeksi oli luvassa vielä vähän extraa talon piikkiin, koska huomenna on vuorossa sukellusreissu White Sand Beachille ja siellä olevat mainingit ovat kuulemma hieman haastavat. Niinpä sukelluksen teema oli vartalon- ja nosteen hallinta. Leijuimme pitkin pohjaa ilman painovyötä ja välillä hommaa vaikeutettiin pitämällä 1-2kg:n lisäpainoja toisessa kädessä sivuilla, vartalon edessä ja takana. Välillä leijuimme päällämme ja koskettelimme nenällämme pohjassa olevaa kohdetta vain hengityksellä säädellen, kävelimme pohjassa yms. hauskaa. Täytyy sanoa että olin aika väärässä kun luulin homman olevan hanskassa jo aiemmin. Tuon 50 minuutin jälkeen vedestä nousi eri mies.

Mainostettakoon tässä yhteydessä myös sukelluskouluamme. Ocean Sunia pyörittää Ricardo -niminen saksalaismies ja homma on hyvin hanskassa. Kuten tässäkin, saksalaiset hoitavat hommat aina viimeisen päälle, vaikkakin koulutuksessa on lämpimille maille ominaista rentoutta ja ohjelmaa ei taatusti vedetä läpi samalla kaavalla kuin kotimaassa. Saksalainen aksentti tuo hommaan kivan luotettavan humoristisen sävyn ja eihän hommat nyt voi mitenkään mennä kiville kun kuulee, että "und then we shall do ze Liberty dive, ja!". Hommasta ei puutu kuin pussihousut ja kuva olisi täydellinen. Ricardolla on kasvamassa varsin suosittu bisnes ja eikä tuo ihme näillä puitteilla. Mies omistaa myös viereisen ravintolan ja ruokalistassa on (luojan kiitos!) länsimaisia vaikutteita. Annokset ovat isoja, eikä ravintolasta tarvitse poistua nälkäisenä. Jos olet suuntaamassa Balille, niin suosittelen ehdottomasti 450€ sijoitusta Open Water- ja Advanced Open Water -kursseihin. Takaan ettet pety.

Mutta eipä tähän voi muuta enää todeta kun että kyllä elämä on vaan hienoa. Taidanpa tilata toisen ison Bintangin ja yrittää maksaa kalavelat eräälle saksalaiselle eilisestä biljarditappiosta..

Ubud, Batur ja Tulamben

2011-06-25T08:03:00.002+03:00

Torstaina oli tarkoitus surffata, mutta opettajamme Dannyn mielestä aallot olivat sinä päivänä liian suuria, eli siis miehellä oli muuta menoa. Koska pelkkä altaalla makoilu ei napostellut, päätimme hypätä yksisilmäisen ja rasittavan turistiorientoituneen taksikuski kyytiin ja kohti Ubudia, jota sanotaan jonkinlaiseksi paikallisen kulttuurin kehdoksi.

Mutta ensin piti päästä hengissä perille ja yrittää joten kuten sietää taksikuskimme höpinöitä. Tai oikeastaan aika nopeasti jälkimmäisestä alkoi muodostua niin rasittavaa, että ensimmäisella ei ollut enää niin väliä.

Balilainen liikennekulttuuri on tyypillistä aasialaista, eikä sääntöjä tunneta. Indonesiassa on periaatteessa vasemmanpuoleinen liikenne, mutta kaikki käy ja välillä tuntuu että autot ajavat pääasiassa keskilinjalla tai jopa oikealla puolella. Missään ei ole määrätty että montako ajoneuvoa saa olla samaan aikaan rinnakkain kaksikaistaisella tiellä, joten niitä on yleensä vähintään kolme. Oli sitten kaupunki, taajama tai joku muu. Tööttiä käytetään useammin kuin jarruja ja liikenne on kaaoottista venäläistä rulettia, vaikka huippunopeudet pyörivät vain 60km/h tienoilla. Mutta uskokaa pois kun sanon, että tuo vastaa kotimaisella moottoritiellä kolmatta sataa.

Kuin ihmeen kaupalla pääsimme kuin pääsimmekin hengissä Ubudiin, mutta käytyämme Starbucksissa jonkun pyhän temppelin yhteydessä, päätimme skipata tuon "kulttuuriosion" ja lähteä jotostelemaan vajaan 10km:n pituisen patikkareitin. Se osottautui varsin hyväksi ratkaisuksi, koska ensimmäistä kertaa pääsimme tutustumaan luontoon edes vähän enemmän.

Luonnon tarjoama vaihtoehto Kuta Beachin hulinalle alkoi maistua niin hyvin, että varasimme seuraavalle päivälle maastopyöräilyn Baturin kraaterille ja päätimme jatka siitä suoraan Tulambeniin sukeltelemaan.

En ole koskaan kokeillut maasto- tai alamäkipyöräilyä, joten tämä jatkoi hyvin reissun teemaa uusien lajien kokeiluna. Baturin kraateri oli kertakaikkisen uskomaton näky ja luonnonvoimat vetivät kyllä hiljaiseksi. Siinä missä joskus on ollut vajaat 4km korkea vuori, on nyt 7,5km leveä kraateri, jonka keskelle on työntynyt uusi, aktiivinen tulivuori. Reittimme alkoi 1700m korkeudesta ja ajoimme vaihtelevassa maastossa alas laaksoon ja aina laavakenttien läpi Lake Baturille. Vaikka meno oli välillä omaan makuun ehkä hiukan liikaa muniin puhaltelua, oli reitillä sellaisiakin kohtia että oman turvallisuuden kannalta edessä "hidasteleva" opas oli ihan paikallaan. Ei ole pienintäkään epäilystä, ettenkö olisi tykitellyt parilta jyrkänteeltä suoraan viikatemiehen syliin, mikäli olisin saanut valita vauhdin.

Tähän mennessä ehdottomasti siistein päivä, eikä jäänyt epäilystäkään että meneekö maastopyörä ostoslistalle..

Baturilta suuntasimme Tulambeniin, joka on itärannikolla sijaitseva, täysin sukellukseen keskittynyt pikkukylä. Kylän edustalla on mm. USS Libertyn hylky, jolla on tarkoitus käydä ensi viikon aikana. Myös laitesukellus on jotain mistä ei ole minkäänlaista kokemusta, mutta seuraavan viikon jälkeen on. Tarkoituksena on käydä Open water- ja Advanced Open Water kurssit, joilla pitäisi pärjätä myöhemmillä reissuilla varsin hyvin.

Saaapuminen Tulambeniin antoikin lupauksia erinomaisesta viikosta. Hotelli on budjettiluonteestaan huolimatta erinomainen ja mm. hotellin ravintolasta on matkaa merelle, n. 5m. Näköaloissakaan ei ole valittamista, koska toisella puolella on meri ja toisella puolella näkyy 3km korkea tulivuori. Ja mikä tärkeintä, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus.

Aussies and monkeys

2011-06-23T19:50:00.003+03:00

Kuta beach on paikka, jossa surffausta ja eksoottista sijaintia käytetään erinomaisena tekosyynä infernaaliseen bailaamiseen ja kaikkeen oheistoimintaan, mistä ei kerrota äidille kotona. Saati paikalliselle poliisille, jos täällä nyt sellaista ylipäätään on.

Kadulla pyörivien kauppamiesten tuoteportfolio on sen verran vaikuttava, että kotimaisen marketin tarjonta on siinä rinnalla aikamoista amatöörien puuhastelua. Povitaskusta löytyy kuljetuksen, tiedon (Information! - all problems!), hieronnan, huorien, kellojen ja sekalaisen rihkaman lisäksi tietenkin marihuanaa, kokaiinia, steroideja ja varmaan ihan kaikkea mitä älyää vain kysyä. Tämä siis maassa jossa huumeiden maahantuonnista lähtee henki ja käytöstäkin taitaa heilua häkkiä vuosikymmenen jos toisenkin. Mutta vaikka täällä ei alkoholilainsäädäntöä tunnetakaan ja kulturelli peräseinäjokelainen amiskin olisi kateudesta vihreä seuratessaan turistien ryyppäämistä, on selvä että moni turisti heiluttaa baarissa diskokättä muunkin kuin Arakin voimalla.

Itse baarit ovat sitä samaa kuin muuallakin Kaakkois-Aasiassa ja viime vuosituhannen kovimmat diskohitit pauhaavat volyymilla, joka saa pernan repeämään ja tärykalvojen kappaleiden lentämään toiselle puolen katua. Ja koska 85% Balin turisteista on ausseja, meno on muutenkin geeniperimän velvoittamaa. Bintangin vaimonhakkaaja on Top 1 -asuste sukupuolesta riippumatta ja ilma on romantiikasta sakeana. Hikiset vartalot hoippuvat tanssilattialla toisiinsa kietoutuneina ja paikalliset Kuta Cowboyt katsovat kateellisina vierestä. Tosin ammattimiehethän ei tunnetusti ensimmäisistä vastoinkäymisista lannistu, vaan markkinaa riittää kyllä kaikille.

Tuo empiirinen havaintomatkamme Kuta Beachin kulttuurilliseen antiin verotti aikataulua ja voimia sen verran, että pidimme surffivapaan päivän ja suuntasimme kohti Uluwatua ja paikallista apinatemppeliä. Uluwatun aallot, voimakkaat virtaukset ja korallit ovat sen verran jännittävä yhdistelmä, ettei ihan kenen tahansa kannata lähteä sinne surffamaan. Tästä todisteena oli jonkun turistin epätoivoinen yritys meloa aalloista läpi, joka johti vain siihen että mies ajautui puolen kilometrin päähän pelipaikoista ja tyttöystävä joutui pakkaamaan kameran laukkuun ilman sankarikuvia. Me emme sen sijaan lähteneet tyhjin käsin, vaan saimme tallennettua Antin suunnattoman stressin digifilmille.

Apinatemppeli oli kyllä aika siisti paikka, joskin kunnia kuului vain ja ainoastaan itse apinoille ja hemmetin hyville maisemille. Itse hengellinen puoli tuntui jääneen turismin jalkoihin. Mutta apinat, nuo pienet kleptomaaniset ystävämme, olivat kyllä aikamoisia veijareita. Varmaan jokaiselta varoituksille nauraneelta turistilta lähti aurinkolasit päästä ja yksi menetti jopa sandaalinsa kävellessään. Itse olin varustautunut vaimonhakkaajalla ja koska olin myös sukulaissielu, sain olla rauhassa.

Oli kyllä kertakaikkisen hieno päivä.

Rash

2011-06-21T16:46:00.002+03:00

Toinen päivä takana ja aallot olivat hiukan eilistä suuremmat, mutta hyvä näin koska meno on reippaampaa. Neitsyyden menettämisestä hankitut hankaumat oli pakko peittää uudella pitkähihaisella rashguardilla, mutta hyöty oli lähinnä henkinen. Toisen päivän jäljltä polvet, vatsa, hauikset ja kyynervarret ovat aivan soirona. Kivetkin taitavat olla viettelevän karheat. Ja kun liian tiedon linjoilla mennään, niin miksei kukaan kertonut että surffaaminen ei sovellu miehille? Kun kaltaiseni ryhävalas löhöää laudalla, niin siinä hankautuu liikkuvat taakse vähän väliä ja mansikka raastaa lautaa. Vai menikö se toisinpäin..

Mutta kun surffaaminen on kerta tuollaista Via Dolorosaa, niin miksei siis ripustaa hanskoja tiskiin ja ottaa suosiolla olut käteen? Koska se ohikiitävä hetki, kun olet jopa ulkopuolisen tarkkailijan mielestä pari sekuntia laudan päällä, on yllättävän palkitseva. Surffaus on jumalattoman vaikeaa ja pienikin onnistuminen palkitsee, vaikkakin jokaista onnistunutta sekuntia kohti saisikin meloa tatti otsassa aaltoja vasten.

Melominen onkin tässä se nimenomainen kompastuskivi. Vähäinen uintikokemus ja hiilikuidun kiertojäykkyyden omaava hartialinja on sellainen epäonnistumisen resepti että hohhoijaa. Väsy tulee heti ja koska hartioita ei saa nostettua tarpeeksi, ns. melominen menee sivuille hosumiseksi ja siinä sivussa tasapaino ja etenemiskyky jää aaltoihin. Yritä siinä sitten ottaa riittävästi vauhtia, että pääsee sen keskimääräistä saimaan tyrskyä suuremman aallon kyytiin. Mutta tekemällä oppii ja jos se ei tästä taivu, niin onpahan ainakin yritetty.

Huominen menee haavoja nuollessa, joten laudalle noustaan uudelleen aikaisintaan ylihuomenna. Kutkuttaisi kyllä jo nyt, vaikka olo on kun katujyrän alle jääneellä, eikä tämä Bintangin maistelu altaalla +30 lämpötilassakaan hassumpaa ole.

P.S. Täällä muuten ei sada.

Pesukoneessa

2011-06-20T10:36:00.002+03:00

Aikamoista touhua tuo "surffaaminen". Saimme tutun tutun tutun kautta erään lokaalin opettamaan ja suuntasimme kohtuu rapealla amisrässillä kohti Canggua. Matkaa oli ehkä se 20km, mutta täällä matkaa ei mitatakaan pituuden, vaan ajan perustella. Kutasta on pelimestoille siis se n. 45min.

El hefen mukaan Kutassa ei kannata opetella yhtään mitään, koska se on tuhannen täynnä ja aloittelijat pärskivät lähinnä white waterissa, eli vaahdoissa. Niinpä menimme Cangguun, joka on sekin aloittelijoiden pelimesta. Minähän en toki mistään mitään tiedä, mutta siitä huolimatta paikalliset aallot näyttivät kyllä sen verran helvetin isoilta että siinä vaihtui yksi jos toinenkin kysyvä katse.

Mutta kuten oppaamme sanoikin, "this is surf guidance, not surf school. White water is easy but blue water is much better". Pelin henki oli selvästi se, että rannalla vedetään parit (kirjaimellisesti) harjoitukset ja sitten vaan pesukoneeseen pyörimään. Ja voi pojat että tuli puhdasta.

Ensimmäisillä minuuteilla pelkkä laudan päällä makaaminen ja istuminen tuotti työtä ja melominen tuntui olevan aivan oma taiteenlajinsa. Note self, että puntti ei auta tässä lajissa ja allekirjoittaneella on paha epätasapaino oikean ja vasemman puolen välillä. Kun oli aika meloa ja meloinkin niin pirusti, niin lauta kääntyi aina vasemmalle. Ei hyvä kun takaa tuli se tuomionpäivän aalto. Happea, aallon mukana pinnan alle, mies ja lauta aivan solmuun ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

3h surffaamista ja lopputuloksena ehkä sekunti laudalla joten kuten pystyssä. Ja tämäkin on todennäköisesti liioittelua. Puolustuksen puheenvuorona mainittakoon, että vaahdoissa oli tosiaan aivan liikaa aikaa väsätä itseään pystyyn laudan päälle ja siinä se jopa onnistuikin. Mutta se oli sitä white wateria. Ei lasketa.

Lopputuloksena tuli siis taas todistettua oma lahjattomuus tässäkin urheilulajissa, mutta huomenna uudestaan runnomaan vielä pahemmat rashit käsiin. Kyllä tämä tästä, tai sitten ei, mutta helvetin kivaa tämä on siitä huolimatta.

Ja tosiaan huomenna voisi kokeilla myös sitä murtuneen aallon kohtaamista eskimokäännöksellä, sukelluksella, tai ihan millä tahansa muulla kuin rukoilemalla.

Surffaa tai kuole

2011-06-19T18:57:00.001+03:00

Hommat pakettiin, poissaolotiedote päälle ja maili pois puhelimesta. Suuntana Bali, kolme herrasmiestä, kolme viikkoa ja armotonta selviytymiskamppailua surffilaudan päällä. Tällä yhtälöllä ei voi epäonnistua.

Lensimme sinivalkoisin siivin Singaporeen ja siitä edelleen Balille Air Asialla. Pääsin nauttimaan finskin lennon obsauskeikkana, eli jutustelin ohjaamossa ja nautin maisemista. Stephen Elopkin matkusti samalla lennolla Singaporeen ja lentojuttuja tuntui miehellä riittävän. Oman koneen omistamista on aina pakko arvostaa. Loppulennosta otin vielä hyvät unet vaakatasossa ja eipä sitä oikein sujuvampaa lentoa olisi osannut enää odottaakaan.

Singaporessa oli 5h stoppi, joten suuntasimme keskustaan syömään. Kaikki oli jumalattoman siistiä ja kliinistä ja kaikki kiellettyä. Tämä ei tosin ole taatusti koko kuva paikasta ja katsellaan tarkemmin sitten paluumatkan parin päivän stopilla.

Air Asian kyyti Balille oli halpaa ja nopeaa, eikä siinä mitään valittamista. (Varoituksen sanana tosin, että boarding pass kannattaa printata, eikä luottaa elektroneihin kuten minä. iPadin näyttöön kun on ikävä rustata originelleja hieroglyfeja millään kuulakärkikynällä..) Balille saapuminen menikin sitten oikein kuin suoraan reppureissaajan oppikirjasta: Kolminkertainen hinta taksista majapaikkaan ja terveellinen ja ennen kaikkea natiivi iltapala KFC:ssä. Mutta siinä vaiheessa valvomista se oli aika se ja sama.

Siinä missä Singaporessa lähti henki purukumin syömisestä, Balilla taas kaikki on sallittua. Paitsi huumeet, koska niistä pääsee vastaavasti hengestään. Kaikkialla on odotetusti helvetin sotkuista, infra aivan kuralla ja sähköpiuhat surisevat ja kipinöivät. Eli asiat ovat niin kuin pitääkin, koska täällä ei todellakaan stressata.

Katu-uskottavat surffikamat on ostettu, aurinko paistaa, Bintang on hyvää ja huomenna laudalle paikallisen rantakeijon opetuksessa..

Location:Jalan Benesari,Kuta,Indonesia

Kun ihmisestä tehdään kone

2011-06-16T02:09:00.001+03:00

2500 wattia on PALJON.

Madcook

2011-06-16T02:01:00.001+03:00

Pari aika hervotonta uutta pätkää Madcookissa. Ensimmäisessä kaikesta teollisesta mömmöstä mitä täällä syödään ja toisessa länsinaapurin herkkua.

Varsinkin jälkimmäinen on aikamoista huutonaurua.

Mad Cook Babylonin Vedätysmättö I from Lauri Taskinen on Vimeo.

Mad Cook Babylonin Vedätysmättö II from Lauri Taskinen on Vimeo.

Herbert Nitsch

2011-06-07T00:48:00.007+03:00

Mr. Nitsch on pilotti, jolla on vähintäänkin erikoinen vapaa-ajan harrastus. Herran ansioluettelossa on tämän hetkinen ennätys vapaasukelluksessa. Ilman happilaitteistoa, kelkan kyydissä ja 702 jalan (214m) syvyyteen. Koska paine kasvaa yhden ilmakehän per 10m, paine tuossa syvyydessä on valtava. Sisäelimet painautuvat kasaan, tärykalvot ovat hajoamispisteessä (korvakäytävissä oleva ilma ei riitä pitämään painetta tasapainossa) ja silmämunien päällä lepää ei niin miellyttävä 120kg:n paine.

Tästä huolimatta Herbert Nitsch aikoo vielä sukeltaa yli 1000 jalan syvyyteen.

Ja vielä kevyttä fiilistelyä. Mies on luotu veteen..

Edit:

Ennätyssukellus löytyy näköjään TEDistäkin. Koska mies on sukeltaja eikä luontainen esiintyjä, alku menee vähän jännityksen kanssa kangerrellessa. Mutta kannattaa kelailla pari minuuttia eteenpäin jossa aletaan selittämään itse sukellusta ja siihen liittyviä tekniikoita (Nitsch mm. ylipaineistaa keuhkojensa tilavuuden 15 litraan)

Sir Bob

2011-05-28T13:44:00.001+03:00

Jotain siitä vielä puuttui. Viskiteline.

Where Children Sleep

2011-05-26T15:23:00.001+03:00

Kulttuuri > Yhteiskunta > Vanhemmat > Lapset.

Life Cycles

2011-05-14T15:20:00.002+03:00

Kaunista.

ICON A5

2011-05-09T22:24:00.003+03:00

Haluan.

Mathemagic

2011-05-01T22:17:00.003+03:00

Todella, todella vakuuttavaa.

Life Cycles

2011-04-09T08:45:00.002+03:00

Niin hyvin tehty, että saa jopa harkitsemaan DH-pyörän hommaamista ja itsensä telomista rinteessä.

Arki on helppoa

2011-04-07T23:09:00.000+03:00

Henkilöstöjohtamisesta

2011-03-28T02:29:00.003+03:00

Keskustelin viikonloppuna pitkän tovin erään verohallinnon työntekijän kanssa ja muistin taas kuinka jälkijunassa julkinen sektori onkaan. Ei liukumia, ei etätöitä, ei vapauksia. Peruisteluina oli kaikkea aina tietoturvasta "no näin nyt on vaan aina tehty" -tyyppisiin argumentteihin. Mikään noista ei pidä tietenkään pisaraakaan vettä.

Siis varsin herkullinen paikka nauraa julkiselle sektorillle ja suitsuttaa yksityistä. Julkisella puolellahan ihminen on vain resurssi, ei kyky. Valitettavasti vain samoilla jauhoilla leivotaan myös yksityisellä puolella.

Harri Henkilöstöjohtaja puolustautuu tietenkin sanomalla, että meilläpäs on liukumaa, kahvitaukoa trendikkäässä kahviossa, päivän lehdet ja muutenkin niin luova työympäristö sosiaalisine vuorovaikutuksineen että oksat pois, mutta että pakkohan ne jotkut raamit on olla. Ei siitä mitään tule jos ihmiset ovat missä sattuu, milloin sattuu.

Mutta mitä tuolla rajoitetulla vapaudella sitten saavutetaan? Onko se joku tae ahkerasta työnteosta, että istuu ruuhkassa aamut ja illat ja on yksinkertaisesti paikalla? Ei vietä ensimmäistä tuntia aamukahvin ja Ilta-Sanomien verkkosivuston parissa? Facebookkaa lounaaseen saakka ja sen jälkeen istu kahviossa, kunnes on aika tehdä se päivän kolmas ja neljäs tunti töitä juuri ennen kotiin lähtöä?

Tai onko se tilanne sen parempi sitten niiden työnarkomaanienkaan kohdalla? 8-16 hurahtaa toimistossa hektisen työn parissa ja lattea kuluu näytön ääressä kuppi jos toinenkin. Tietenkään se työnteko ei lopu toimistolta lähtemiseen, vaan kun muu perhe on mennyt nukkumaan, avataan läppäri ja tehdään töitä valomerkkiin asti. Pahimmillaan koneen ääressä istutaan jo aiemmin ja äksyillään lapsille kun isi ei saa tehdä töitä rauhassa.

Vastenmielisempää oravanpyörää saa hakea.

Tiedän perheellisiä ja erittäin tyytyväisiä ihmisiä jotka tekevät töitä avoimella valtakirjalla, eivätkä taatusti ole siitä työntekijöiden tehottomimmasta päästä. Olen itsekin siitä onnellisessa asemassa, että myös meillä tehdään töitä luottamuksella ja vapain käsin. Menen toimistolle mikäli työni sitä vaatii (palaverit), mutta en silkasta periaatteesta. Aamuruuhkani on se, kun käppäilen koneen ääreen keittiöön ja alan tehdä töitä aamupalan ja kahvin ohessa. Vaikka teenkin aivan liian pitkää päivää, niin teen sen omasta halustani ja omalla tavallani.

Tietenkään tämä ei sovi kaikille ja siinä missä toisen tehokkuus kasvaa toiseen potenssiin vapaassa ympäristössä, toisen saamattomuus astuu esiin ja mistään ei tule mitään. Mutta jos työntekijällä pitää olla "kykyä kantaa vastuuta ja tehdä päätöksiä, olla luova ja toimia itsenäisesti", niin kai Reino Resurssi osaa myös asettaa itselleen ne tutut ja turvalliset toimistoraamit, mikäli luonne sitä vaatii?

Miksi töitä ei voi sitten tehdä kotoa, mikäli se ihmiselle itselleen sopii paremmin? Tai kahvilassa? Miksi iltapäivän vireysblokista pitää vetää läpi puoliväkisin silmät ristissä ja kofeiinin voimalla, eikä ottaa joskus esim. 30-60min päiväunia? Istua kauniina kesäpäivänä pihanurmikolla ja wlanin päässä, eikä ilmastoidussa toimistossa kun muut ovat lomalla?

Koska se on vaikeaa. Se vaatisi ihmisten kohtaamista ja käsittelemistä yksilöinä. On huomattavasti helpompaa olla "esimies" eikä Esimies ja pitää ihmiset kivasti karsinassa ja tarvittaessa valvovan silmän alla. Ei tarvitse edes yrittää johtaa ihmistä, kun voi johtaa ihmisiä.

Ihmisten henkilökohtainen kohtaaminen onkin paljon muuta kuin kehityskeskustelut, joissa täytellään läystäkkeet tietyn kaavan mukaan ja puhutaan sen jälkeen small talkia "muista asioista". Se vaatii tiedostamista kunkin ihmisen vahvuuksista ja heikkouksista. Ja molempia meissä kaikissa on aivan hemmetin paljon.

Varsinkin suurissa yrityksissä tämä nähdään haasteena, koska yksilöt ja massat toimivat eri tavalla ja raamien pitää olla tiukemmat. Tai näin ainakin luullaan, mutta mikä estää noiden massojen pillkomista pienemmiksi palasiksi? Antaa johtorymän johtaa numeroita ja jättää henkilöstön johtaminen muille. Kai nyt jokainen luottaa siihen, että on osannut palkata yritykseensä oikeita ihmisiä, jotka osaavat palkata oikeita ihmisiä?

Väitän, että tämä on yksi niitä harvoja valtteja mitä länsimailla on enää kohta hihassa. Aasian ihmistehtaat painavat jopa luovia neroja kuin liukuhihnalta ja länsimaisen, korkeasti palkatun työntekijän suhteellinen etu kuihtuu silmissä. Mutta siinä missä Intian tai Kiinan kulttuuri ohjaa massojen hallitsemiseen, länsimaisen mallin vahvuus on yksilöissä. Motivoitunut työntekijä peittoaa suorittavan itsensä 100-0 ja tuo on yritykselle ilmaista.

Olisi korkea aika siirtyä jargonista ja korulauseista konkretiaan.

(P.S. On muuten mielenkiintoista että ilmailussa, äärimmäisen säännöstellyllä ja standardisoidulla alalla, henkilöstöjohtaminen on viety pienen työyhteisön mittakaavassa suorastaan esimerkillisen pitkälle. Toki vastaavasti yritysten mittakaavassa ollaan pahasti jäljessä muuta maailmaa. Mutta ei siitä sen enempää.. ;)

.

Parkour 2011

2011-03-27T22:39:00.000+03:00

Jäätävä mix tape parhaista paloista. Joillakin on karannut mopo ujosti hanskasta.

Brewster - Taivaan helmi

2011-03-23T00:53:00.001+02:00

Areenan laatua. Must see kaikille ilmailun ystäville.

"Kun minä eka kerran joudun lentämään sillä roosterilla, niin lentomestari opetti sillä tavalla että tossa on sauva, siinä on liipasin perässä ja tuossa on kaasu. Siitä vaan lähet menemään niin hyvin se menee.."

En tiedä teistä, mutta oma PPL ja tyyppikurssit on kyllä käyty läpi hieman laajemmalla syllabuksella.

Linkki

Nättiä

2011-03-14T00:03:00.000+02:00

Vauhtia

2011-03-09T17:49:00.000+02:00

Pyörällä. Lujaa.

VCA 2010 RACE RUN from changoman on Vimeo.

HST

2011-03-08T01:34:00.002+02:00

Salitreeni on harvinaisen tylsää puuhaa, joten sitä on yritettävä rikastuttaa vaihtelevilla treeniohjelmilla. Tulostakin olisi kiva saada, mutta silti moni jauhaa sitä samaa vuodesta toiseen, eikä kehity millään mittarilla. Progressio on päivän sana mikäli haluaa saavuttaa yhtään mitään, mutta jostain syystä siihen ei yleensä oikeasti kiinnitetä minkäänlaista huomiota ns. tavallisten treenaajien keskuudessa.

Koska itse olen totaalisen lahjaton urheilun(kin) saralla, minun on vähän pakko.

Aloitin pari kuukautta sitten tekemään HST:tä (hypertrophy specific training), jonka pitäisi toimia varsin hyvin lihasmassan keräämiseen ja voimatasojenkin pitäisi pysyä kuosissa. Liekö vanhuus vai mikä, mutta itse kasvaminen ei ole kiinnostanut juurikaan pitkään aikaan ja olen ollut enemmän kiinnostunut tuosta voimapuolesta (yritys hyvä, tulos ei niinkään). Siispä olin hieman skeptinen että jaksaakohan tuota puskea läpi.

Mutta olin ennakkoluuloineni väärässä, koska hyvinhän sitä jaksoi, joskin tein ohjelmaan muutamia muutoksia ja perinteisen potipilting-ohjelman sijaan kasasin siihen raskaita perusliikkeitä, joilla on ehkä jotain funktiotakin. Yllätyksekseni voimatasot nousivat aika reippaasti myös maksimeiden suhteen, vaikka olinkin tottunut tekemään 5x5 -tyyppistä treeniä.

Treeniohjelmassa vedetään sama koko kropan treeni kolmesti viikkoon. Progressiota tulee jokaiseen treeniin ja painot nousevat treenistä toiseen. esim. ma treenissä 100kg, ke 105kg, pe 110kg, ma 115kg, ke 120kg, pe 125kg jne. Sarjojen määrä ja pituus vaihtelee viikosta toiseen ja ideana on että viikon viimeisessä treenissä on kutakuinkin kaikki tistkissä. Jako on seuraava:

1.vko: 15 toistoa x2
2.vko: 15 toistoa x1
3.vko: 10 toistoa x2
4.vko: 10 toistoa x1
5.vko: 5 toistoa x2
6.vko: 5 toistoa x1
7.vko: ns. jekkuviikko, sama kuin edellisellä viikolla, tai sitten yksi sarja failureen asti (itse suosittelen tätä)
8.vko: täydellinen lepo puntista, korkeintaan kuntouttavia ja kevyitä liikkeitä olkapäille ja liikkuvuutta/venyttelyä.
9.vko: Lisää painoa verrattuna ensimmäiseen viikkoon ja alusta..

Itse käytän näitä liikkeitä tässä järjestyksessä:

1. Yhden jalan kyykky tangolla (ks. video alta)
2. Maastaveto
3. Penkki
4. Vinopenkki käsipainoilla
5. Leuanveto (lisäpainoilla)
6. Alataljasoutu
7. DeFrancon olkapääsetti (ks. video alta)
8. Hauikset (seisten tangolla seinää vasten. Takaraivo, yläselkä ja pakarat koko ajan kiinni seinässä)
9. Ojentajat (ranskalainen punnerrus)
10. Vatsat (max. 15 toistoa, joten vastusta tai vaikeustasoa)

Yhden jalan kyykky vaatii harjaantumista, mutta muutaman viikon jälkeen painotkin alkavat nousta (itsellä alussa max. 50kg, 6 viikon kohdalla 100kg).

Maastavedossa kannattaa valita painot sopiviksi ja varoa mikäli ei ole hyvää pohjaa. Jos taas on kokemusta, niin tekosyyt pukukoppiin.

Käsien treenaaminenhan on täyttä beach workia, joten jätän sen välillä kokonaan väliin (vaikka syytä varmaan olisi olla jättämättä). Raskaissa perusliikkeissä tulee aika paljon runtua muutenkin.

DeFrancon jekkuja olkapäille:

Lue tämä.

Yhden jalan kyykky:

Suosittelen hyvin lämpimästi. Menee perille hiton hyvin, painot eivät jää kiinni alaselän voimasta (kuten etu- ja takakyykyssä), sekä saat bonuksena terveemmät polvet.

Slow-Carb Diet

2011-03-08T01:00:00.001+02:00

Lukaisin Tim Ferrisin paljon mainostilaa saaneen The 4-Hour Bodyn, joka oli kaikessa yliampuvuudessaan paikoin jopa varsin mielenkiintoista tavaraa. Kirjassaan Ferriss ylistää slow-carb diettiä, jonka idea on pähkinänkuoressa seuraava:

- Vältä hiilihydraatteja, kuten perunaa, pastaa, riisiä, leipää, karkkia, leivoksia jne..

- Syö paljon proteiinia ja rasvoja (ei kuitenkaan mitään Atkinsin sydänkohtaus-fiestaa)

- Syö paljon kasviksia, mutta älä innostu liikaa hedelmistä (fruktoosia)

- Älä juo turhia kaloreita (mehut, maito, olut..)

- Syö yhtenä päivänä viikossa ihan mitä haluat, vaikka et haluaisi

Kokeilin tuota ihan piruuttani ja muutin ruokavaliotani pääasiassa niin, että jätin leivät ja pastat pois, sekä vaihdoin maidon (join tuota jonkun litran pari päivässä) ja mehun (myös aivan liikaa) veteen tai johonkin light-limppariin (juon tätä sentään kohtuudella).

Aamupalaksi vedän esim. munakasta jossa on fetaa, mozzarellaa ja kinkkua. Lounaaksi kanasalaattia jne. Jopa ulkona syönti onnistuu näppärästi kun ottaa pihvin kanssa salaatin, eikä niitä lohkoperunoita. Syön ulkona päivittäin, joten tämä oli varsin suuri muutos. Jos laiskottaa ja väsyttää treenien jälkeen, niin haen kebabin, mutta otan sen salaatilla. Onhan siinä helvetisti jäterasvaa, mutta voin elää tuon kanssa. Olutta ja viskiä nautin silloin kuin huvittaa ja jos tulee lähdettyä rairai, niin se olkoon sitten se mässypäivä.

Mässypäivästä puheenollen, viimeksi vedin karkkia, jäätelöä, perhepizzan ja subin. Siinähän se seuraava viikko menikin sitten kivasti sulatellessa.

Mutta sen voin sanoa että omalla kohdallani toimii kuin tauti. Treenaan 7-9krt viikkoon ja syön vastaavasti todella paljon. Aiemmin kun tuli mussutettua hiilareita kaksin käsin, verensokeri meni sinne sun tänne ja jos ei ollut syönyt kunnolla ennen treeniä, oli varma että nautintoa ei ollut edessä. Nyt kun jätin hiilarit pois, niin saan syödä enemmän (suorastaan pitää syödä enemmän, koska energiatiheys on pienempi) ja verensokeri pysyy tasaisena. Ei tämä varmasti kaikille sovi, mutta itselläni virtaa riittää vaikka kuinka, vaikka tätä kokeilua onkin nyt takana jo toista kuukautta.

Se on myöskin ehdotonta plussaa että ruokavaliona tämä on todella yksinkertainen, se sallii vapauksia (ei tarvitse jättää sitä Ardbegia tai saunabisseä nauttimatta) ja sitä voi käyttää pitkäjänteisesti, eikä pelkästään dietillä.

Huolestuttavana sivuvaikutuksena alkaa tosin näyttää siltä että vaivalla kasattu talvirasva sulaa tätä vauhtia pois.

Foam Roller

2011-03-08T00:21:00.002+02:00

Self Myofascial Release eli SMR kuulostaa äkkiseltään hitusen epäilyttävältä toiminnalta, mutta sopii kuin nenä päähän niille jotka eivät oikeasti ravaa hierojalla kahden viikon välein (ei, se kerran kahdessa kuukaudessa käyminen ei auta yhtään mitään).

Foam Roller on pala hyvin tuotteistettua ja äärimmäisen hyvällä katteella varustettua vaahtomuovia. Hintaa sillä on noin 40-50€ ja tee-se-itse-mies väsää tuollaisen taatusti parilla eurolla. Vinkkinä mainittakoon, että valitse riittävän kova ja kookas. Eli elämän perussäännöillä pääsee pitkälle.

Miksi sitten pulittaa vaahtomuovista noin paljoa? Jos harrastat yhtään liikuntaa ja paikat tuppaavat olemaan jumissa, niin tämä on erinomainen tapa aukaista jalat, selkä, lonkan koukistajat jne. Aluksi se sattuu niin pirusti, mutta hyvinkin nopeasti jumien aukominen alkaa olla kohtuullisen addiktoivaa.
Foam rolleria voi myös käyttää lämmittelyyn ennen treeniä ja itselleni tuo on aika ehdoton kapistus jos meinaan esim. sprinttailla, missä paukkuva takareisi ei ole haluttu lopputulos.

Tässä muutamia hyviä videoita millä pääsee alkuun.

Hyppy pinnalta tuhat

2011-03-05T02:43:00.002+02:00

Tähän on tarvittu jäätävän kokoiset kassit.

Varoitus: Vain nörteille!

2011-03-04T01:48:00.002+02:00

Eikä tuo varoitus ole tuossa turhaan.

..mutta jos olet sellainen, niin tämä on aika vakuuttava nostalgiatrippi.

Herroja asfaltilla

2011-03-04T01:07:00.001+02:00

Aikamoista.

...

2011-03-01T22:17:00.002+02:00

En tiedä teistä, mutta minä ainakin synnyin lahjattomana.

Varovasti

2011-02-25T11:10:00.001+02:00

Ager Stefan Stubai drop PTTP from Stefan Ager on Vimeo.

"Smack My Bitch Up"

2011-02-25T07:15:00.000+02:00

Mitä muuten luulette naisten reaktioista päätellen, onkohan Beatlesin backstagella käynyt koskaan flaksi?

Rear View Girls

2011-02-21T19:41:00.001+02:00

Nerokasta.

Kesäloma

2011-02-21T00:51:00.002+02:00

Kun suuruudenhulluus iskee, niin sitten se iskee.

Ikuisen optimistin mielestä kesä on jo ovella, joten lomasuunnitelmia on alettava vääntämään. Muutaman herrasmiehen lomasuunnitelmien yhteensovittaminen on aina oma rastinsa ja käytännön syistä tulen viettämään lomani parissa pätkässä. Alunperin oli tarkoitus lähteä reippaaksi kuukaudeksi Amerikan mantereelle, mutta nyt on keksittävä jotain muuta. Ja sehän ei ole koskaan ongelma.

Koska eräs tuttava on saanut herätettyä jo pitkään pinnan alla kuplineen ajatuksen surffaamisesta, on liene korkea aika toteuttaa se. Olkoon siis toinen reissuista jotain siihen liittyvää. Kaksi ja puoli viikkoa jossain chillailemassa ja vedessä aamusta iltaan. Samaan syssyyn muutama mielenkiintoinen spotti ja mielellään jotain älyttömän siistiä tekemistä.

Mutta missä? Bali, Uusi-Seelanti, Australia, Costa Rica, Hawaii? Siinäpä vasta kysymys. Täytyy vielä konsultoida, mutta hauskaa siitä tulee, se on varma.

Ja sehän tietenkin näyttää tältä ensimmäisestä päivästä lähtien..

------------------

Koska toiseenkin matkaan halutaan jonkinlaista sporttia mukaan, syntyi seuraavanlainen ajatus:

Ensin lento fillarin kanssa Nykiin, ultimaattista fiilistelyä pyörän selässä ja pyörimistä suurkaupungin sykkeessä. Sitten All-American Amtrak alle ja Ihmettelemään Washingtonia. Paluumatkalla good times Philadelphiassa ja JFK:ltä suunta kohti Reykjavikia. Islannista finanssikriisiä pakoon Lontooseen, josta road tripinä Islayn saarelle ihastelemaan Skotlantia ja nauttimaan maailman parhaista viskeistä suoraan alkulähteestä. Sitten kotiin murjottamaan ja tuijottamaan päätettä toimiston kuutioon.

Manhattan on taatusti jokaisen fillarinarkkarin unelma ja yhdistelmä Central Parkia ja asfalttiviidakkoa on jotain mitä ei koe missään muualla. Pyörällä pääsee nopeasti paikasta toiseen (..hengestään) ja vajaassa viikossa ehtii näkemään ja kokemaan hieman pintaa syvemmältä.

Junatrippi Washingtoniin voisi olla mukava lisä reissuun. Rehellisesti sanottuna itse kaupungissa ei ole sinänsä mitään nähtävää National Mallin ja National Air and Space Museumin lisäksi, mutta toisaalta Nykistä ajaa tuonne junalla neljässä tunnissa ja hintakin on päätä huimaavat 49 taalaa. Paluumatkalla voisi käydä juomassa keskarin Rocky-portailla ja tutustumassa muutenkin Philadelphiaan. Kyllä tuossa pari päivää viettää ihan mielellään.

Kun US of A jätetään taakse, on näppärä piipahtaa Islannissa. Se on sijaintinsa puolesta sikäli hyvä kohde, ettei se tuo reissubudjettiin käytännössä mitään lisää. Uskoisin että tuollakaan pyöräily ei ole niitä pienen ihmisen elämän huonoimpia kokemuksia..

Seuraavaksi etupyörä osoittanee kohti Lontoota, jossa - tarpeetonta liene sanoa - pyöräillään ja paljon. Lontoossa puuhastellessa menee luonnollisesti jonkin aikaa, kunnes vuokra-auton nokka osoittaisi kohti Skotlantia ja erityisesti Islayn saarta.

Islay on tunnettu viskeistään, eikä tuo maine ole aiheeton. Saaren luonto on aivan uskomattoman kaunis (kannattaa tarkastaa tämä) ja tislaamoja kiertäessä saattaa vierähtää päivä jos toinenkin. Pitänee tarkastaa että mitä paikallinen lainsäädäntö sanoo viskilasin jälkeen pyöräilystä, mutta eiköhän munamankelilla tule otettua pari fiilistelykeikkaa sielläkin.

2,5 viikkoa saattaa tuntua tuollaiselle reissulle vähältä, mutta sitä se ei välttämättä ole. Jos lätäkön takana peuhaa viikon verran, Islannissa 2-3 päivää ja viimeinen viikko imperiaalien vieraana, kiirettä ei tule ja hommasta saa jopa nauttia. Se, mihin suunnitelmat loppuviimein päätyvät, on toki luonnollisesti vielä täysin auki, mutta eiköhän se tästä kunhan reissukokoonpano alkaa täydentyä.

Ainoa ongelma tässä on se, että kesä ei oikeasti ole vielä täällä ja aika kulkee tooooodella hitaasti.

Isolla rahalla

2011-02-20T23:11:00.002+02:00

Nike ei paljoa budjetissaan säästele

Toim. huom. Joku irvileuka saattaisi huomata kevyttä ironiaa "Mustassa Mambassa". Kobehan pääsi aikoinaan kuiville raiskaussyytteistä varsin kyseenalaisella, joskin mahdollisella selityksellä. Syyttäjä kun käytti todistusaineistona lääkärinlausuntoa, joka todisti että vastapuolella oli ollut jonkinlaisia repeämiä sukupuolielimissä. Puolustus veti pokkana mustan mamban takataskusta ja vetosi siihen, että ne selittyvät rajulla aktilla, sekä "epäyhteensopivilla sukupuolielimillä". Aika reipas Chewbacca-puolustus, mutta kukapa sitä epäilisi.

The Art of Flight

2011-02-19T18:02:00.000+02:00

Red Bullilla on niin jäätäviä sponssikohteita, että sitä pitäisi ostaa ihan periaatteesta.

Your thoughts, not mine..

2011-02-10T18:24:00.000+02:00

Super Bowl XLV

2011-02-07T00:44:00.002+02:00

Nopeus on suhteellista. Average Joe vs. Pro.

Impressive. Most Impressive.

2011-02-03T17:16:00.000+02:00

Morjes

2011-01-29T21:54:00.001+02:00

Sanattomaksi vetää.

Parempi mainos

2011-01-29T21:39:00.003+02:00

Temppua

2011-01-29T21:35:00.000+02:00

Jäätävää.

IBM Centennial Film

2011-01-25T15:27:00.000+02:00

International Business Machines on on monelle jonkinlainen jäänne menneisyydestä ja nykyään ala on kaikille lähinnä Applea, Microsoftia, Googlea ja Facebookia. Tämäkin siitä huolimatta että yrityksessä työskentelee yli 400 000 työntekijää, se toimii yli 200 maassa ja sen hallussa on enemmän patentteja kuin yhdelläkään toisella yrityksellä. Koskaan.

Ja koska omaan lähes epäterveen perversion lentokoneita ja isoja fallos sym.. raketteja kohtaan, parasta on tietenkin se mitä yritys teki Apollo-ohjelmassa.

Kun yhdistetään Errol Morrisin dokumentaariset kyvyt Philip Glassin sävellykseen, lopputuloksena ei voi olla muuta kuin jotain erittäin hyvää.

Työllistymisestä

2011-01-19T23:02:00.000+02:00

Joku kysyi että miten tämä blogi liittyy enää mitenkään liikennelentäjän työllistymiseen. No vastaus on varsin helppo: Täydellisesti.

Sisällössä ei ole mainintaakaan työllistymisestä sitten valmistumisen ja syynä on se, että työllistymisnäkymät ilmailualalle ovat toistaisesti varsin kehnot. Toki piristymisen merkkejä on ilmassa ja esim. Luftwaffe palkkaa 4000 uutta työntekijää. Tämä luonnollisesti heijastelee muihinkin lentoyhtiöihin.

Papereita on toki sisällä siellä sun täällä ja vaikka hiljaista on ollut, niin en ole vielä kovinkaan huolissani. Nykyinen työni on varsin hyvä ja se mahdollistaa miellyttävästi keskittymisen näihin harrastuksiin ja muihin mielenkiinnon kohteisiin. Ehkäpä se iso F kutsuu sitten joku päivä palvelukseensa.

Eli toistaiseksi mennään sekalaisen kaatopaikan linjalla ja siirrytään asiasisältöön kunhan on sen aika.

Alleycat@Bronx

2011-01-19T22:53:00.000+02:00

Kohtuullisen rapsakkaa menoa.

Rumble Through the Bronx 7 2010 New York from crihs on Vimeo.

Isoja pyssyjä

2011-01-19T13:38:00.005+02:00

USA:n viime vuosikymmenen sodankäynneistä vallitsee varmasti kohtuullisen kielteinen konsensus ja varsin hyvästä syystä. Jos asiaa katsoo kuitenkin puhtaasti organisatorisesta näkökulmasta, Yhdysvaltain armeija on mielenkiintoinen kokonaisuus. "Puolustusbudjetti" on suurempi kuin kaikilla muilla maapallon mailla yhteensä ja äkkiseltään voisi kuvitella että ko.putiikki on jäykempi kuin rautatanko, eikä tehokkuudesta ole tietoakaan. Tässä hieman erilaista näkökulmaa.

Empires on the Edge of Chaos

2011-01-12T23:52:00.001+02:00

Nial Ferguson tarjoilee hieman eri näkökulmaa suurten imperiumien luhistumiseen. Vähemmän yllättävästi ja ajankohtaisesti sivutaan myös USAn nykytilaa, joskaan miksikään maailmanlopun paasaamiseksi tuo ei mene.

Asiaa, näppärää kulmaa ja muutenkin erinomaista esiintymistä. Mies pitää selvästi omasta äänestään, mutta tuolla äänellä pitääkin. Kateeksi käy Harvardin opiskelijoita, jotka saavat nauttia keskivertoa paremmista luennoista.

OBS! Foran luennot kuuluvat 60 minutesin ohella siihen kastiin, jotka toimivat itseasiassa podcasteina paremmin kuin kuvana. Jos omistat iPhonen tai jonkun Androidin härpäkkeen, niin kannattaa klikata fora kirjastoon.

Naurusulakkeita

2011-01-07T22:02:00.002+02:00

Federerin ja Rafan promo ei mene ihan putkeen.

Jeb Corliss

2011-01-06T13:36:00.002+02:00

Jäätävää.

Ensiapua

2011-01-05T14:07:00.000+02:00

Omakin ensiapukortti alkaa kulkea pikkuhiljaa höyryillä, joten on hyvä kerrata perusteet.

Super Sexy CPR from Super Sexy CPR on Vimeo.

Omistettu Ristolle

2010-12-26T18:06:00.000+02:00

Sain postissa joululahjoja Leedsistä ja germaanitkin muistivat monikansallisella osalähetyksellä. Lopputuloksena valmistuu kevään aikana klassinen sinkula, eli siis "hipster-homoilun ruumiillistuma". Todellisten pyöräilijöiden keskuudessa moinen on luonnollisesti vähintäänkin naurettavaa pelleilyä, vaikka kyseessä ei ole edes fixi.

Siispä tämä asiaan liittyvä klassikko..

Babelfish on todellisuutta

2010-12-20T17:22:00.000+02:00

.. Melkein. Mutta kyllä tämä saa Ford Prefectin hykertelemään tyytyväisenä.

Lauseiden kääntäminen ei luonnollisesti onnistu (ainakaan vielä) kovinkaan hyvin, koska lauseiden sisältö on usein muutakin kuin pelkkiä peräkkäin olevia sanoja. Mutta ehkä tällä joku reppureissaaja pelastaa vielä päivänsä, varsinkin kun softa toimii täysin offline.

Potentiaalia, sanoisin.

Martti Ahtisaari

2010-12-19T21:44:00.000+02:00

Kotoisen nobelistimme haastattelu, jossa sivutaan Venäjää, Lähi-itää ja Korean niemimaan jännitteitä. Erittäin hyvä kokonaisuus, eikä jää kyllä epäselväksi että mies on palkintonsa ansainnut.

Stuxnet

2010-12-15T21:12:00.000+02:00

Lähteenä on vähän arveluttava Fox News, mutta koska tiedetyt faktat näyttävät olevan edes sinne päin, niin tässä hyvä tarina iskuista.

At Natanz, for almost 17 months, Stuxnet quietly worked its way into the system and targeted a specific component -- the frequency converters made by the German equipment manufacturer Siemens that regulated the speed of the spinning centrifuges used to create nuclear fuel. The worm then took control of the speed at which the centrifuges spun, making them turn so fast in a quick burst that they would be damaged but not destroyed. And at the same time, the worm masked that change in speed from being discovered at the centrifuges' control panel.

iPhonen oikoluku

2010-12-14T14:12:00.000+02:00

Nim. itsekin muutaman kerran nesteessä tämän takia..

6.12.1917

2010-12-06T17:16:00.000+02:00

Lunta sataa ja maa täyttyy valkoisesta kullasta. Heitin pienen kävelylenkin talvisessa ilmassa Kallion kirkon ympärystössä ja kuuntelin Finlandiaa. Talvi näyttää parastaan.

Pieniä vihreitä miehiä

2010-12-01T02:57:00.001+02:00

Niitä tuskin on löydetty, mutta ehkä ilmavaivat kyllä. Saa nähdä mitä tuleman pitää, mutta NASA järjestää tiedotustilaisuuden maan ulkopuolisen elämän etsimiseen liittyen. Tuskin mitään suuren suurta, mutta ehkä vahvoja viitteitä raamattupiirien päänvaivaksi.

Siinähän selittelevät sitten.

Helppoa

2010-11-26T01:03:00.001+02:00

Se on geeneissä.

Radiofraseologiaa

2010-11-18T17:21:00.002+02:00

Enpä olisi uskonut silloin joskus ensimmäisiä RTF:n tunteja käydessä että tämäkin voi olla seksikästä..

Speedflying in Wengen

2010-11-18T17:20:00.000+02:00

Laitetaan tämä Flighforumissa ja Facebookissa pyörinyt pätkä nyt tännekin talteen.

Taatusti parempaa kuin seksi.

Vaihtoehtoja

2010-11-17T04:36:00.000+02:00

Terrorismin pelossa lentokenttien turvatarkastuksissa on menty äärimmäisyyksiin. Ei nesteitä, ei kynsileikkureita, ei mitään mikä voisi tehdä ihmisestä edes teoriassa uhan. Lätäkön takana ihmisiä kuvataan "alasti" läpivalaisussa.

Järjettömyyden huippu on lienee se, että pilotit joutuvat kulkemaan saman härdellin läpi.

Israelissa asioita tehdään kuitenkin hieman eri tavalla. En tiedä skaalautuuko tuo kaikkialle, mutta jokunen pointti olisi varmaan syytä kopioida tännekin.

Punttijuntit salilla

2010-11-13T21:44:00.001+02:00

Siinä alkaa Raudo ja Testoman olla aikamoista paperia kun tosielämän supersankarit lähtevät nostamaan rautoja. Tekemaan SUPERSARJOJA SAATANA! ja tekemään BADASS-TREENIÄ!

(hitkuttelemaan pääasiassa pienillä painoilla laitteissa ja antamaan verbaalista kannustusta kehumalla kaverin "letkuja").

Vaikka tämä alkaa olla jo sitä sarjaa ettei tälle saisi enää edes nauraa, niin lisäsin kuitenkin feediin. Taattua viihdettä luvassa.

http://badassbodybuilders.wordpress.com/

Cassini-Huygens

2010-11-09T21:44:00.001+02:00

Cassini-Huygens laukaistiin kohti Saturnia 17.10.1997 ja 1.7.2004 se saavutti määränpäänsä jääden Saturnin kiertoradalle ensimmäisenä ihmisen tekemänä luotaimena.

Kun Cassini ohjataan Saturnin kaasukehään vuonna 2017, se on mm. kiertänyt planeetan satoja kertoja, kuvannut sen kuita kymmenillä ohilennoilla ja lähettänyt luotaimen Titanin pinnalle.

Kohtuullisen vakuuttavaa jälkeä.

Rakettimies

2010-11-09T11:29:00.001+02:00

Jos tuo ei ole hauskaa, niin sitten ei mikään.

Logorama

2010-11-08T02:23:00.000+02:00

Kerrassaan nerokasta jälkeä.

This is a short film that was directed by the French animation collective H5, François Alaux, Hervé de Crécy + Ludovic Houplain. It was presented at the Cannes Film Festival 2009. It opened the 2010 Sundance Film Festival and won a 2010 academy award under the category of animated short.

Logorama from Marc Altshuler - Human Music on Vimeo.

T(h)rust Is Everything

2010-10-28T01:00:00.002+03:00

Kyllä.

N8 Fail - Reasons Why the Nokia N8 Sucks

2010-10-21T23:57:00.000+03:00

Tämä pyörii nyt uutisissa, mutta on pakko laittaa blogiinkin talteen. Nokialla on pitkää historiaa välinpitämättömyydestä ja täysin idioottimaisesta julkaisupolitiikasta ja ne ovat syitä jonka takia en tunne omantunnon tuskia lyödessäni lyötyä.

Se, että N8 on parasta mitä Suomen ylpeys on saanut aikaan pitkästä aikaa, kertoo oman tarinansa.

Tämän linkin huumoriarvo on kohtuullisen korkealla.

Sony Ericsson MW600

2010-10-21T15:58:00.002+03:00

Puhun työni puolesta puhelimessa aivan liikaa ja usein istun samalla auton ratissa tai touhuan läppärini kanssa. Niinpä kunnon Bluetooth-kuuloke on ehdoton hankinta. Ongelmana on usein kuitenkin huono äänenlaatu vastaanottajalle, varsinkin autolla ajaessa.

Olen testannut lukuisia Nokian malleja hintaluokassa 45-215€, sekä parin muunkin valmistajan tuotetta, mutta erityisen hyvään kuulokkeeseen en ole vielä aiemmin törmännyt. Poistin kuitenkin eilisellä Tukholman työmatkallani paikallisesta liikkeestä Sony Ericssonin MW600:n ja se oli siinä. Tiesin kollegani puolelta että äänenlaatu vastaanottajalle on tuossa kuulokkeessa huippuluokkaa ja koska perinteisten nappien sijasta HF:ssä on in-ear plugit, on tuo juurikin täydellinen omiin tarpeisiini.

Radiokin löytyy ja kuulokkeessa olevat valintanäppäimet toimivat niin iPhonen Spotifyn kuin ääniohjauksenkin kanssa. Jos olet etsinyt kunnollista langatonta kuuloketta, niin tämä on ehdoton valinta.

Plussat:

- Erittäin hyvä äänenlaatu kumpaankin suuntaan
- Pieni koko
- In-ear kuulokkeet (voi vaihtaa omat)
- Saa klipsillä kiinni paitaan kuin paitaan
- Akku kestää riittävästi (n. 10h puhetta
- Valintanäppäimillä voi hallinnoida myös musiikkia ja ääniohjausta
- Toimii hyvin töissä, autossa, salilla, juostessa

Miinukset:
- Näyttö ja valintanäppäimet ovat luonnollisesti pienet, joten niiden käytettävyys on korkeintaan kohtalainen

*****/*****

Virhemarginaali

2010-10-19T19:57:00.000+03:00

Onko se jotain syötävää? Pakko laittaa tämä lentämisen foorumilta bongattu pätkä.

Nouriel Roubini

2010-10-19T13:44:00.000+03:00

Alla vanhahko, mutta edelleen ajankohtainen Roubinin luento finanssikriisin seurauksista. Kestoa on se vajaa tunti ja sisältö lähinnä pelkkää monotonista monologia. Mutta sen verran tiukkaa asiaa, että kannattaa kuunnella.

Mr. Jobs vs. Mr. Gates

2010-10-17T03:40:00.000+03:00

John Gruber linkitti blogiinsa varsin mielenkiintoisen (vain jos aihe kiinnosta..) haastattelun Steve Jobsiin liittyen. Mies on kyllä varsinainen nero, mutta samalla myös taatusti äärettömän raskas ihminen. Liekö Aspergeria tai mitä lie, mutta jälki on kyllä jäätävän vakuuttavaa.

"The one that Steve admired was Sony. We used to go visit Akio Morita and he had really the same kind of high-end standards that Steve did and respect for beautiful products. I remember Akio Morita gave Steve and me each one of the first Sony Walkmans. None of us had ever seen anything like that before because there had never been a product like that. This is 25 years ago and Steve was fascinated by it. The first thing he did with his was take it apart and he looked at every single part. How the fit and finish was done, how it was built."

Samaan hengenvetoon linkkaan myös Gatesin ja Jobsin klassikkomaisen tapaamisen, jossa tätä nykyistä henkilökohtaisen tietojenkäsittelyn vallankumousta käydään läpi varsin isoilla henkseleillä:

Lentokone Marsiin

2010-10-16T13:55:00.002+03:00

Ensin pitkä "miksi" ja sen jälkeen lyhyt "miten". Jos olisin veronmaksajana lätäkön takana, olisin myyty.

Adolfilla palaa käpy kyllä vähemmästäkin

2010-10-15T22:17:00.002+03:00

Kevyesti paras Der Untergang spoof. Ei kannata katsoa löysällä vatsalla.

VSS Enterprise

2010-10-14T12:20:00.000+03:00

Tämä tapahtui jo pari päivää sitten, mutta kylläpä se lentää komiasti.

Kotitekoista avaruusmatkailua

2010-10-05T20:35:00.003+03:00

Tosin matkustajana tällä kertaa kamera.

Mahtoi olla yksinäistä.

Homemade Spacecraft from Luke Geissbuhler on Vimeo.

R.I.P. Langster

2010-10-02T15:45:00.000+03:00

Lukko jäi, pyörä lähti. Joku helkutin ihmisjäte sekoitti allekirjoittaneen omaisuuden omakseen ja vei fillarin mennessään. Joten syksyn viimeisimmistä kauniista päivistä nauttimisen sijaan ajelen Mondeolla. Tai vietän aikaani pimeissä ja synkissä Metrotunneleissa.

Olen hyvin pettynyt sinuun herra pyörävaras. Hyvin pettynyt.

Pilotti heitti lusikan nurkkaan -> Matkustaja tilalle

2010-10-01T22:21:00.002+03:00

On kyllä kovia hommia lennellä Kingiä ilman kunnollista lentokokemusta ja varsinkin ko. koneesta.

"me and the good lord are hand flying this niner delta whiskey.."

Jäätävä äijä.

Lisää Ken Blockia

2010-10-01T18:18:00.003+03:00

Jäätävää.

Rauhallinen ajotapa kunniaan

2010-09-29T15:38:00.001+03:00

Vaikka alankin olla syvästi kiintynyt juhlavuoden 1995 (Never Forget!) Ford Mondeoni, niin pienellä mielikuvituksella voisin kuvitella vaihtavani menopelini tähän:

Damien Walters

2010-09-29T11:43:00.002+03:00

Kevyttä kehonhallintaa.

Edit:

Vielä toinen.

Tarkkaa puuhaa

2010-09-24T01:15:00.002+03:00

On se Albert ollut vaan viisas mies. Alla täältä napattu artikkeli.

Einsteinin suhteellisuusteorian ennustamia eksoottisia ilmiöitä pystytään mittaamaan maan pinnalla, kun käytettävissä oli riittävän tarkat laitteet. Yhdysvaltalaisen NIST-tutkimuslaitoksen supertarkoilla atomikelloilla osoitettiin sekä painovoiman että liikkeen vaikutus ajan kulkuun.
Painovoiman vaikutus pystyttiin osoittamaan kun kellojen korkeusero oli 33 senttiä. Liikkeen vaikutusta mitattiin kun toinen kello liikkui noin 35 kilometriä tunnissa. Jos tarkkuutta pystytään vielä parantamaan, ilmiötä voitaisiin ehkä käyttää esimerkiksi maapallon muodon mittaamiseen eli geodesiaan.

Albert Einsteinin lähes sata vuotta sitten kehittämä suhteellisuusteoria on osoittautunut paikkansapitäväksi lähes kiusallisella tarkkuudella. Fyysikoiden kannalta se on kiusallista koska uusia teorioita ei tarvita niin kauan kuin vanhat riittävät selittämään havaitut ilmiöt.

Suhteellisuusteorian mukaan painovoima ja kappaleen liike vaikuttavat ajan kulumiseen. Suhteellisuusteoreettisia ilmiöitä todennetaan yleensä galaktisissa mittakaavoissa. Jos painovoima heikkenee, ajankulku nopeutuu. Kappaleen liikkuessa aika puolestaan venyy eli kuluu hitaammin paikallaan olevaan kappaleeseen verrattuna.

Klassinen ajatusleikki nopeudesta on ns. kaksosparadoksi, jonka mukaan nopeasti liikkuvalla avaruusraketilla maapallolta ja sinne lopulta palaava poistuva kaksonen huomaa vanhentuneensa hitaammin kuin maapallolle jäänyt kaksossisaruksensa. Maapallolla suhteellisuusteorian vaikutusta on tutkittu tarkoilla kellopareilla, joista toista on lennätetty suihkukoneella. Kun lennon jälkeen on verrattu kelloja, maassa pysynyt kello on kulkenut nopeammin.

Uudessa amerikkalaiskokeessa kelloina olivat tarkimmat tähän mennessä rakennetut atomikellot, joiden virhe on yhden sekunnin luokkaa 3,7 miljardin vuoden aikana. Ne perustuvat alumiini-ioneihin jotka värähtelevät tietyllä luonteenomaisella taajuudella kahden energiatason välillä. Taajuus on yli miljoona miljardia värähdystä sekunnissa. Kelloja on Coloradossa NISTin laboratoriossa kaksi ja ne sijaitsevat eri huoneissa, 75 metrin lasikuitukaapelin yhdistämänä.

Ensimmäisessä kokeessa toinen kelloista pantiin 33 senttiä toista korkeammalle, jolloin siihen kohdistuva maan vetovoima oli hieman heikompi. Korkeammalla oleva kello kulki nopeammin kuten teoria ennustaa. Toisessa kokeessa toisen kellon alumiiniatomit pantiin liikkumaan edestakaisin nopeudella joka vastasi noin 35 kilometrin tuntinopeutta. Paikallaan oleva kello eteni nopeammin kuten pitikin. Ilmiöiden havaitseminen edellyttää taajuuden muutoksen erotuskykyä, joka on luokka 10exp(-17) hertziä.

Seuraavaksi NISTin tutkijat yrittävät kehittää kymmenen kertaa tarkemman alumiini-ionikellon. Sellaisella pystyttäisiin erottamaan sentin korkeusero maan vetovoimakentässä mikä riittäisi geodeettisten mittausten tekemiseen.

Virgin Galactic

2010-09-22T23:25:00.005+03:00

Aikamoisia henkseleitä sovitellaan päälle, mutta se sallittakoon kun ollaan hyvällä asialla.